Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Valerien päiväkirja

Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Valerien päiväkirja lähetetty Su Elo 27, 2017 9:19 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
Valerien päiväkirja



Valerie
e. Caelicola Lumos i. Valour
sabinovoikko sim-game sporthorse
omistaja Julia Luoti

karsina 3, tarha 3



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm La Joulu 02, 2017 3:58 pm, muokattu 5 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

2 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Elo 28, 2017 1:25 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
28. elokuuta 2017 - #1

Kallan kylä oli eilettäin vakiintunut osoitteenmuutoksen myötä uudeksi kodikseni. Muutama ystävä oli jo kauan sitten kyseenalaistanut, miten viihdyin edelleen vanhassa kämpässäni, joka muistutti minua päivittäin entisestä suhteestani. En ollut vain osannut lähteä, enkä oikein tiennyt miten. Näkymät olohuoneen ikkunasta olivat nyt tuntemattomat, mutta ristiriitaisin tuntein rakastin ja vihasin sitä.
Viikkoja sitten olin kysellyt Valerielle tallipaikkaa muutamalta tallilta, joista yllättäen vain yksi suostui ottamaan meidät vastaan. Auburnin kartano oli hulppea uudelleenavaamisensa jälkeen, joten oli kunnia saada käyttää moisia tiloja olematta enempää kuin tavallinen tallaaja.
Kaiken tyhjyyden ja pahvilaatikoiden keskeltä nousin ripeästi, sillä sain loistoidean. Lähtisin hakemaan Valerien jo tänään, ettei olo tuntuisi niin kolkolta yksinään. Tallin toinen omistajatar, Amanda Sokka, vastasi tiedustelevaan puheluuni epämääräisen myöhästä kellonajasta ja tunnin varoitusajasta huolimatta, luvaten ottaa meidät vastaan.

Mazdani kiihtyi välillä vaarallisenkin nopeasti, kun ajattelin vanhaa kotikaupunkiani. Mitä pikemmin olin siellä, sitä pikemmin pääsin lähtemään. Rinnsteinin tallipihassa jopa ihmettelin, miten olin laskenut matkan niin pitkäksi päässäni.
Talli oli täynnä iltaruoanjakoa odottavia hevosia, joista Kirpun hirnahdukset osuivat ensiksi korviini. Onnekseni jälkikasvunsa ei ollut perinyt liiallista persoutta ruualle..
"Tänään syödäänkin illallista jossain muualla", sanoin Valerielle ryhtyen pujottamaan sen päähän suitsia ja riimua. Tamma nuokkui paikallaan tyynesti, vaikka aluksi laitoin kuljetussuojatkin vääriin jalkoihin.
"Anteeksi, oon vähän omissa ajatuksissani."
Satulahuoneesta mukaani lähti vain Valerien harjapakki, sillä muut varusteet olivat Kirpun vanhoja, nuhjuisia ja epäsopivia. Tiedostin sen, että ehkä minulla olisi ollut rahaa ostaa uusiakin, mutta villin nuorikon käytössä ne olisivat olleet turhaa pröystäilyä.
Puristin riimunnarua kädessäni, enkä katsonut enää taakseni. Sabinovoikko käveli perässäni koppiin asti yhtä tyynesti kuin ennenkin, vaikka tuskin tiesi määränpään olevan tuntematon.  Sidoin sabinovoikon etupuomiin kiinni, silittäen sen jälkeen korviaan pyörittelevän tamman päätä. Rientäessäni nostamaan lastaussiltaa, piti hieman kerätä voimia jos kieli saada niinkin painava silta kiinni yksin.
"Ajattelitko lähtä sanomatta sanaakaan?" Kuulin yhtäkkiä Innan sanovan takaani.
"Annas kun autan", hän sanoi, jolloin vasta tohdin luoda katseen häneen. Löimme säpit kiinni ja pyyhin nostamisesta päälleni leijailleen tomun päältäni.
"Kiitos. Ja en, mutta se vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta", totesin suoraan, sillä se oli totta. Tilanne alkoi mennä jo kiusallisen hiljaiseksi.
"Mä oon joka viikonloppu täällä", lohdutin - tai pikemminkin lohduttauduin itse kyseisellä ajatuksella. Inna kuitenkin totesi itsekin olevan niin kiireinen, että tuskin huomasi minun olevan poissa. Olin samaa mieltä.

Kylmä syysiltakin tuntui Auburnin kartanolla ylelliseltä, eikä sen vinkuva viima pistellyt poskipäitä. Valerien tervetulohirnahdus kaikui aavassa miljöössä niin, että saimme pian seuraa tallin toisesta perijättärestä.
"Tervetuloa, tännepäin", vaaleaverikkö viittoi ja minä seurasin tammani kanssa, aina lämpimään valkotiiliseen talliin asti. Karsinoissa komeili hienoja puoliverisiä, joita katselin sydänsilmäemojin tavoin. Amanda ohjasi minut oikealle karsinalle, jolloin Valerie sai ensimmäisiä tervehdyksiä tallin komistuksilta. Toivon mukaan tamma ei kiusaisi herkästi innostuvia oreja läsnäolollaan.. Valerie asettui tilavaan karsinaansa heti, eikä vaikuttanut välittävän maisemanvaihdoksesta erityisemmin.
"Sen tarha tulee olemaan kymppi, että tiedät mistä etsiä", Amanda huomautti ja toivotti mukavia hevosteluhetkiä.
"Kiitos", sanoin hymyillen minua pidemmälle blondille. Sen saman tien nainen kääntyi kannoillaan ja paineli omien puuhiensa pariin, jättäen minut vain vilkuilemaan ympärilleni. Oli täysin selvää, ettei tälläisessä miljöössä tulisi toista samanlaista päivää. Ehkä uudet haasteet, tuttavuudet ja maisemat veivät mielestäni edes hetkeksi ne kurjat ajatukset, jotka kalvoivat mieltäni yhtenään.
"Julia! Tapaamme jälleen", kuulin tutun miesäänen takaani, johon en voinut olla vastaamatta tervehtimällä iloisesti. No, ainakin minulla oli Rasmus muistuttamassa, etten tehnyt uutta alkuani yksin.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

3 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ke Elo 30, 2017 12:05 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
30. elokuuta 2017 - #2

Ehkä saatoin vähän liiotella varusteiden tarpeen suhteen.
"Kiitos ja ehdottomasti tervetuloa uudestaan", hevostarvikeliikkeen sievä myyjä huudahti perääni, kun kannoin kahta jäätävää kassillista varusteita olallani. Kuitin summan perusteella olin varmasti liikkeen päivän suurimpien ostosten tekijä, mutta minulle oli tärkeintä hyvännäköinen asiakaspalvelija - ja siis tietenkin hevoseni hyvinvointi. Tammalta tosin puuttui vielä tärkeimmät eli satulat, mutta olin lukevinani tallin ilmoitustaululta, ettei satulaseppä Minna ollut yhtään huonompi vaihtoehto. Niimpä kaasuttelin paikalle, sillä tapani mukaan myöhästyisin tapaamisesta, mikäli enää yhtään vetkuttelisin.
"Hei läskipää", tervehdin Valerieta vitsikkäästi, mutta samalla toivoin ettei kukaan kuullut. Huumorintajuni saattoi olla hivenen liian lapsellinen tähän talliporukkaan.. Sabinovoikko vähät välitti satulansovituksesta tai sitten otti nokkiinsa uudesta lempinimestään, sillä tamma käänsi peränsä minua kohti.
"Älä viitsi", huokaisin ja maiskuttelin känkkäränkälle riimunnarua heilutellen, lopulta saaden Valerien kääntymään vihdoin oikeinpäin.
"Sitähän minäkin", virnuilin huomatessani voittaneen tämän erän.
"Hei! Oliko sinulla tarve satulapalveluille?" Minua vanhempi naishenkilö kysyi minulta kaltereiden takaa, askelten äänen saattelemana.
"Joo! Tässä olis kyseinen asiakas", sanoin osoittaen Valerieta.
"Selvä. Otetaan muutamat mitat ja ruetaan sovittamaan", Minna sanoi asiantuntevasti, kun minä talutin hevoseni tallikäytävälle mitattavaksi.

Kymmenien satuloiden jälkeen löytyivät sopivat ja väriltäänkin ihastuttavat koulu- ja estesatulat, vaikken koskaan ollut erityisemmin konjakin väristen varusteiden ystävä. Tämähän vain tarkoitti sitä, että omat ratsastuskamppeet lähtivät vaihtoon, jotta sopisivat hevosen varusteisiin. Kiitin Minnaa ammattimaisesta palvelusta, johon hän totesi olevansa käytettävissä aina, kun tarvitsi. Odotin jo innolla ensimmäisiä treenejä uudenjäykällä koulusatulalla, puhumattakaan hyvin topatusta estesatulasta!
Varustehuoneen satulaseinämä oli hurjan suuri, ottaen huomioon kuinka vähän hevosia tallissa loppujen lopuksi oli. Ainoita tyhjiä paikkoja näytti olevan ylhäällä, minkä huomatessani kirosin ehkä turhankin kuuluvasti.
"Mitäs täällä tapahtuu?" Mitä ilmeisemmin minulle suunnattu kysymys kuului varustehuoneen ovelta. Kysyjä oli violettihiuksinen tallimestari, jonka olin nähnyt jo useampaan kertaan muiden tallilaisten seurassa. Hän vaikutti sellaiselta coolilta tyypiltä, jonka kanssa kaikki tahtoivat ystävystyä.
"Sori! En vaan tuu iki kuuna päivänä yltämään noin korkealle", sanoin satulat käsissäni, osoittaen päälläni vapaita satulapaikkoja.
"No, eiköhän miehet saa satulansa vähän korkeammaltakin", hän totesi ja nakkeli leikiten heidän hevostensa satulat korkeammille telineille. En odottanut ihan moista, mutta ehkä tallimestarilla oli valtaa auttaa kääpiötä hädässä. Laskin vihdoin jo painavaksi käyneet satulat käsistäni.
"Kiitos, ei olis tarvinnut", totesin vähätellen, vaikka en ollut oikeasti pahoillani lyhyydestäni. Palasin samantein takaisin muiden varusteiden pariin, ikäänkuin olettaen jääväni yksin.
"Unohtuiko sulta jotain?" Tallimestari jatkoi, edelleen paikallaan seisten. Uusien ihmiskontaktien luominen oli minulla vähän jäissä, sillä edellisellä tallilla kaikki olivat vanhoja tuttuja. Ojensin nopeasti käteni, ennenkuin nainen huomasi käytöstapojeni ontuvan.
"Äh, Julia", sanoin ja kättelin sujuvasti. Toivottavasti en näyttänyt täydeltä idiootilta uuden tuttavuuden silmissä.
"Anna", hän vastasi ja viittoi lähtevänsä tallitöiden pariin. Nyökkäsin kalpea hymy kasvoillani ja päästin heti häpeäntuskissani liutan kirosanoja, tällä kertaa hiljaisemmin.

Varustin Valerien juoksutuskuntoon ja lähdin syyssateen yllättäessä taluttamaan Valerieta maneesiin. Minusta tuntui, että olin kerrankin oikeassa paikassa. Ei tarvinnut edes maneesiin mennessä kävellä pienten sadepisaroiden saattelemana, niin uskomattomalta kun se tuntuikin, vaan tilavaan maneesiin ohjaava katos suojasi minut ja tammani täysin. Vihelsin rennosti matkallani, jotten säikyttäisi mahdollisia muita ratsukkoja. Jalopuinen ratsastusareena ammotti tyhjänä edessä, suoraan vain minun käytettävissäni.

Laskin Valerien kulkemaan suurella ympyrällä, mihin pärskähtelevä tamma suostui yllättävänkin nopeasti. Kesän aikana nuorikko oli aikuistunut kertaheitolla, eikä näyttänyt enää muistavan typeriä varsavinkauksiaan. Olin siihen erityisen tyytyväinen, ettei tarvinnut pelätä sen temppuja ja erottuvan täten täydellisyyttä hipovasta ratsukannasta.
Puoliverisen hitain askellaji vaikutti kovin jäykältä vapaapäivän jälkeen, joten ravuutin tamman ensitöikseni mahdollisimman vetreäksi. Valerie jolkotteli pitkää raviaan rennonoloisesti, eikä ollut moksiskaan yhtäkkisen avarasta maneesista. Välillä saattoi jopa kuulla oman äänensä kaikuvan.
"Jap!" Komensin yhtäkkiä voikon terävämpään raviin, johon Valerie kuuliaisesti vastasi koipiensa nopeammalla nostelulla.
Kauaa en kuitenkaan maneesissa viihtynyt, vaan juoksutin tamman askellajit lävitse, eikä niissä puolen tunnin jälkeen ollut enää epäpuhtautta tai jännittyneisyyttä. Viihdyin enemmän tamman kanssa ratsailla. Oikeastaan paremmin kuin minkään muun hevosen, sillä vauhti ja vaaralliset tilanteetkin tämän hevosen kanssa tuntuivat turvallisilta. Yleensä se olin kuitenkin minä, joka niitä tilanteita vältteli viimeiseen saakka.

Linimentin silmiä kirvelevä kylmyys oli ennemminkin minun käsissäni kuin valkoisissa sukkajaloissa kylmäysoperaation jäljiltä, tai siltä se ainakin tuntui. Pistäydyin vielä ennen iltavuorooni lähtöä tallituvassa, jossa kahvinkeitin porisi kotoisasti, vaikkei juojia ollut lähimaillakaan.
"Voi ei", manasin ilmoitustaulua tuijottaen, mihin lappuja kahden päivän aikana oli ilmestynyt enemmän kun osasin kuvitellakaan. Ilmoituksia jopa kadonneista ja ilmestyneistä tavaroista. Tuskin varustehuoneskandaali enää lievensi toisen omistajattaren, Isabellan, kipakkuutta, jonka moni tallilainen, mukaanlukien minä, eilen sai tuta. Ensin Mustiksen loimi ja nyt vielä siirtyneet satulat, jotka tuskin ilahduttivat perfektionatsin mieltä. Liukeninkin paikalta vähin äänin, kun kahvi alkoi olla valmista, etten vaan päässyt todistamaan syyllisyyttäni.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

4 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Syys 05, 2017 10:48 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
5. syyskuuta 2017 - #3

Maneesin hiekka oikein pöllysi meidän viikon ensimmäisistä treeneistä. Valerie oli innokas tekemään kaikkea muutakin kuin mitä käskin, joten minulla oli täysi työ pitää nuorikko kiireisenä.
"Koitas nyt keskittyä", huokaisin selästä pitäen, tehdessäni pysähdyksiä ja peruutuksia pitkällä sivulla. Tamma viskoi päätään ohjan varassa, joten ajattelin muutaman spurttikierroksen tekevän levottomalle nuorelle hyvää.
"Laukkaan!" Avitin Valerieta äänellä laukkapohkeiden tueksi. Sabinovoikko hypähti lennokkaaseen viimeiseen askellajiinsa ja annoin sille tilaa käyttää selkäänsä nousemalla kevyeeseen istuntaan. Pidin kuitenkin ohjat kädessäni ja pohkeet lähellä sen sabinokuvioisia kylkiä.
Tamman kierrokset alkoivat laskea, jolloin uskalsin istua tukevasti satulaan ja taivutella ratsuani pyöreämmäksi. Valerie vaikutti jo paljon miellyttävämmältä ratsastaa ja tuli nopeasti kuulolle, kun pyysin. Käytin tilaisuuteni hyväksi ja treenasin paljon ravissa pohkeenväistöjä sekä avotaivutuksia, joihin Valerie keskittyi täysillä! En osannut muuta kuin olla ylpeä kasvupyrähdyksen kokeneesta nuoresta tammastani, jonka kanssa vihdoin osasin nähdä jo tulevat kenttäratsastuksen haasteet kutsuvana.

"Harvemmin sua näkee noin ison hevosen selässä", miesääni totesi naljaillen maneesin ovensuusta. Pyöräytin Valerien ympyrälle, jolloin näkisin tulijan - Rasmus. Hän olikin nähnyt vain todellisen ponirakkauteni.
"Paitsi sun hevosen", totesin nasevasti, sillä miehen satuttaessa kinttunsa ratsastin hänen suurta puoliveriruunaa, joka oli Valerietakin korkeampi. Ei sillä että minulla olisi jotain moitittavaa, Bengt oli ihastuttava ruuna. Rasmus ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan hyppäsi aiheesta toiseen yhtä nopeasti kuin hevosensa Laran selkään.
"En ees tiennyt et sulla on varaa käydä täällä", hän jatkoi irvailulinjalla, jolloin pysäytin Valerien ympyrältäni miehen viereen.
"Nytpäs tiedät", hymyilin, sillä en halunnut keskustelun menevän liian kärkkääksi. Ei me toisiamme sentään vihattu, vaikka keskustelu saattoi joskus siltä kuulostaakin. Harmi, ettemme olleet koskaan vaan tutustuneet paremmin kuin hevospiireissä, sillä pohjimmiltaan arvostimme molemmat hyviä tyyppejä ja reiluja ystävyyssuhteita.
Annoin pitkän ohjan Valerielle ja heitin jalustimet jaloistani. Ohjasin tamman kävelemään sisäuralle, antaen tilaa Rasmukselle ja Laralle, jotka kaipasivat tilaa hannoverin hätäisistä askelista päätellen. Taputin kiittävästi ratsuani, joka venytteli kaulaansa pärskien tyytyväisen oloisesti.

Tallissa oli päällä täysi tohina. Anna ja Jonathan pitivät luudanvarsistaan tiukasti kiinni, kun perijätärsiskokset vaihtoivat karsinajärjestystä taluttaen hevosiaan karsinasta toiseen. Kaikki tämä vaiva johtui siitä, että talliin oli huhujen mukaan tulossa uusia hevosia. Järjestys muuttui tammaystävällisemmäksi, ettei Valerienkaan tarvinnut enää asua orien piirittämänä.
Isabella kertoi vielä ohimennen minulle, että Valerie tarhattaisiinkin nykyään muiden tammojen kanssa kolmostarhaan ja ohjasti meidät uuteen karsinaan.
"Kiitos", osasin vain sanoa brunetelle, kun aloin riisumaan voikkoa sen varusteista. Viimenäkemän jälkeen Isabella vaikutti paljon rennommalta ja ystävällisemmältä, eikä siskosten välillä tuntunut enää olevan kitkaa. Vai oliko tämä vain tyyntä myrskyn edellä?

"On noi naiset kovia käskyttämään", punapää päästi ulos suustaan ja kaatoi itselleen samantien kupin kahvia. Olin jo tovin istunut tallituvassa ihan muuten vain, sillä tyhjä asuntoni oli todella luotaantyöntävä.
"Etkös sä tee niille töitä", totesin lehteni äärestä nostamatta katsettani. Mies ehkä luuli olevansa yksin, sillä vilkaistessani ylös lehdestä hän oli kuin peura ajovaloissa. Hätäisesti lähdin korjaaman sanomaani vähemmän koppavaksi.
"Siis, etkös sä oo se toinen tallityöntekijä?"
"Joo, Jonathan", hän esitteli itsensä ja ojensi jo kättäkin. Ennenkun kerkesin ajatella asiaa pidemmälti, hän oli istahtanut viereeni. Olin kuullut tallilla riehuvan huhun, että tämä mies piti blondeista. Tai, ainakin yhdestä tietystä blondista..
"Julia", vastasin ja ravistin miehen kättä. Mies hörppi kahviaan varsin tiuhaan tahtiin ja ajankuluksi eli välttääkseni kiusallisen hiljaisuuden vaihdoimme muutaman sanan talliporukasta.
"En oo vielä oikein kerennyt tutustumaan moneen", totesin suorasanaisesti ja sain Jonnyn vain hymähtämään. Tämä mies oli varmasti sarjassaan yksi naistennaurattaja.. Tosin hän vaikutti hyvin rennolta ja mukavalta mieheltä, mutta hyppäsi samantien ylös kuullessaan nimeänsä huhuiltavan tallin puolella.
"Tulossa! Näkyillään", punapää huudahti iskien kahvikuppinsa tiskipöytään ja minä kerkesin vain nyökätä vastaukseksi. Vaikka enemmälti odotin ystävystyväni heti naisten kanssa, olinkin kerennyt ennen sitä ottaa kontaktia kaikkiin miehiin. No, kaikki aikanaan.



Viimeinen muokkaaja, Julia L. pvm Ma Syys 18, 2017 11:58 am, muokattu 1 kertaa


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

5 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Syys 15, 2017 1:56 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
15. syyskuuta 2017 - #4

Harvoin oli niitä päiviä, kun nuori hevonen toimi kuin unelma. Mutta miksi aina silloin, kun kukaan ei ollut katsomassa? Hiekkakentän pohja oli aivan erilainen kuin nurmikentän, jolla Valerie esitteli epäpuhtaita hyppyjään. Muutenkin valmennus oli ollut yksi pettymys, sillä olin varmasti näyttänyt idiootilta Isabellan silmissä. Nyt tamma oli kuin toiselta planeetalta ja askelkin tuntui aivan erilaiselta selkään, verrattuna vaikkapa vanhan tallin kenttään. Puitteet todella olivat laadukkaat, ja aloin salaa pitää siitä. Miksen jo aiemmin harkinnut siirtyväni perinteiseltä polletilalta aatelishevosten kartanoon?
Annoin pitkän ohjan hyvin työskenneelle tammalle nauttiessani syyspäivän raikkaudesta ja vielä epätoivoisesti lämmittävävästä auringosta. Kaikki täällä tuntui kovin ylelliseltä, kun normaalisti oli tottunut halpaan versioon.
Hieman yllättävä parivaljakko varisti kuitenkin pilvilinnani ja palasin takaisin todellisuuteen vetämään takkini vetoketjun tiukasti kiinni.
"Ai kappas, tulitko tuomaan vuokraajalle valmiin ratsun vai aiotko itse kavuta tuon selkään?" Totesin alentavasti tallipojalle Jonathanille, joka talutti syysauringossa punertavaa Eelaa. Huomasin vasta jälkeenpäin äänensävyni olleen hieman typerä - vaikkakin Jonathanille se oli varmasti tuttu, mutten koskaan ollut tuntenut itseäni paremmaksi kuin muut. En nytkään, joten yritin parhaani mukaan paikata idioottimaisuuteni.
"Oikeaan osuit, itselleni tämän tänne talutin", Jonnyksi tätänykyä kutsuttu punapää pudotti pommin ja alkoi kavuta uuden vuokrahevosensa selkään. Empä olisi uskonut tämän tapahtuvan, mutta nähtävästi kaikki oli mahdollista. Itseasiassa tämä sopi paremmin kuin hyvin.
"Aioin tänään hypätä, niin koottaisiinko yhdessä muutama este?" Ehdotin minua vahvemmalta näyttävälle miehelle, vaikka aikomuksena minulla oli raahata puomeja mahdollisimman vähän ja jättää raskaat hommat Jonnylle.
"No, mikä ettei", hän tarttui nopeasti ehdotukseen ja hivuttauduin alas kentän keskeen pysähtyneen puoliveriseni selästä.

Auliisti esteet kentälle koonnut Jonny pääsi vihdoin nousemaan vuokrahevosensa selkään. Vastapalkkioksi minä olin lupautunut nostamaan hänelle muutaman esteen, etten vaikuttanut niin omahyväiseltä hyväksikäyttäjältä.
Otin samantien tarpeeksi kävelleen Valerien ohjat käteeni ja nostin kaarteesta napakan laukan. Tamma vastasi apuihin kuuliaisesti ja pidätteet menivät läpi pieniä punaisia pystyjä lähestyessämme. Voikko teki ehkä liioiteltuja hyppyjä matalille esteille, mutta ainakaan se ei osunut puomeihin.
"Okseri!" Huusin aikomukseni niin, että kävelevä ratsukko osasi välttää lävistäjälinjan eteen tulemista. Valerie laukkasi pitkää ja tahdikasta laukkaa kohti korkeampaa estettä ja katsoi itselleen hyvän hyppypaikan esteen tuntumasta.
"Hienosti!" Sanoin hersyvästi kurottaessani taputtamaan tamman alakaulaa. Voikko laukkasi pehmeästi kaarteeseen ja tein ravin kautta täyskaarron. Jonny ja Eela ravasivat uralla vielä lämmittelyraveja, joten otin sisäuran käyttööni.
Vasempaan kierrokseen esteet lähestyttiin kutakuinkin vinosti, joten päädyin laukkuuttamaan Valerien ensin suoraksi uraa pitkin, ennenkuin kokeilin uusintakierroksen. Uudella yrittämällä pidin vastakkaisen pohkeen lähellä, helpottaen hyppyjä huomattavasti nuorikolle.
"Joko sä malttaisit nostella mulle noita esteitä?" Jonny huudahti Eelan selästä, näyttäen kaipaavan verryttelyynsä muutakin kuin voltteja ja raviväistöjä. Miehellä kun varmaan olikin aikomus hypätä vanhalla estehevosella, mutta uudella vuokrahevosella, korkeampia kuin meidän 80 senttisiä esteitä.
"Ennemminkin laskea", sanoin vitsikkäästi ja pidättelin loppuraveja laahaavan tammani käyntiin. Jonathan ei vastannut mitään, mutta heittäydyin silti alas Valerien selästä. Maltillisesti laskin esteitä ristikoiksi ja okserin matalaksi pystyksi, ettei vanhempi puoliverinen innostuisi liikaa. Ratsukon hypyt vaikuttivat reippailta ja onnistuneilta, mutta vaativat vielä hienosäätöä. Muuten parivaljakko näytti tulevan ilmeisen hyvin toimeen.

"Ehkä oli ihan hyvä ettet nostanut esteitä niin korkeiksi", punapää naurahti takaraivoaan hipoen, kun riisuimme ratsujamme varusteista. Eela pölisytti nimittäin semmoisia hiekkapilviä mennessään, että välillä pelkäsin tamman hyppäävän sarjan molemmat esteet kerralla.
"Niin minustakin", totesin hymyillen, jatkaessani Valerien kullankeltaisen peitinkarvan sukimista. Uppouduin harjaushetken ajaksi omiin maailmoihini, enkä edes huomannut Jonathanin höpöttävän jo toiselle blondille - juuri sille blondille. Nuilla kahdella oli meneillään jotain, jonka näki sokeakin, mutteivat ne itse halunneet sitä vain myöntää. Päätin poistua paikalta vähin äänin, joten peruutin Valerien käytävältä sen omaa karsinaa kohti. Olin jo tekemässä lähtöä, kunnes vastassani oli brunette, jonka suu oli tiukkana viivana. Isabella.
"Onko sun korviin kantautunut ne lehdessä olleet juorut?" Nainen tivasi ja minä pudistin päätäni hetimiten. En uskonut lehtien kuulopuhepalstoihin enkä kylällä liikkuviin juoruihin, joten kurtistin hieman kulmiani. Olisiko minun siis pitänyt tietää, mistä oli kysymys?
"Okei! Mukavaa päivänjatkoa", hän kuullutti ja jatkoi matkaansa, jättäen minut ihmettelemään, mitä tallista oikein juoruttiin.
"Ainiin, Julia!" Kuulin vielä takaani ja käännähdin ympäri hämmentyneenä. Isabellan ilme ei ollut paljoa muuttunut, mutta huomasin naisen silti hypänneen asiasta kukkaruukkuun.
"Teidän estetreenit näytti paljon paremmalta kun valmennuksessa. Hyvää työtä", brunette totesi tasaisella äänensävyllä, lopuksi pienen hymyn takaa. Punastuin varmasti siltä seisaumalta, kun kiitin perijätärtä - tai ehkä uutta valmentajaani oli parempi ilmaus. Minulle merkitsi jo paljon, että joku oli kerrankin kiinnittänyt huomiota meidän mukiinmeneviin hyppyihin.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

6 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Syys 26, 2017 7:02 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
26. syyskuuta 2017 - #5

Vapaapäivä. Oliko parempaa tapaa viettää päivä kuin hevostellessa? Ilmakin oli kuin morsian - tai siis kuin tuleva morsian.
"Oisko teistä myöhemmin treeniseuraksi?" Kysyin taukohuoneessa kytevälle blondikaksikolle, kun saavuin tallille. Ensin tietysti täytyi tarkistaa kahvitilanne, joka oli huono, eli typötyhjä kahvipannu. Ellie hörppi viimeisiä kahveja mukistaan nyökytellen ja nuorempi tyttö vain jatkoi älypuhelimensa selaamista, katsahdettuaan ensin minuun. Heillä taisi olla omat aikataulunsa, tai sitten olin liian amatööri treenaamaan esteratsastajien joukkoon. Totesin kuitenkin hoitavani Valerien pidemmän kaavan kautta jos seura kiinnosti, ennenkuin lähdin riimu kourassani hakemaan tätä tarhasta.
Yleensä tähän aikaan vuodesta sai väistellä mutaisia lätäkköjä tallipihan poluilla, mutta ei Auburnin kartanon soratiellä. Ei edes kumisaappaille ollut tullut vielä tarvetta, mitkä olivat normaalisti kulutetuimmat jalkineeni. Valerienkin valkeat merkit olivat pysyneet yllättävän pitkään valkoisina, joka ylläpiti tamman nykyistä, hienostunutta egoa.
Vihelsin tarhan portilta tammakolmikolle, joka piti pientä marttakerhoaan viimeisimmässä nurkassa. Teini-ikäiset nuorikot näyttivät kärsivän tiiviistä ryhmäpaineesta, sillä Valerie ei enää reagoinut minun huutoihini, kuten normaalisti. Tyypillistä kapinallisuutta.
"Kiitos tytöt seuraneiteinä olosta, me pärjätään nyt Valerien kaa kahdestaan", totesin kiskoessani sabinovoikon laumasta mukaani, samalla kun ruunikot seurasivat mukana portille kuin lihavat lapset ruoantuoksua.

Sidoin voikon sen suureen karsinaansa hoitohetken ajaksi. Nykyisessä karsinassa tamma mahtui heittämään vaikka kuperkeikkoja, joten ei ollut pelkoa, että nuorikko ahdistelisi minut seinän ja itsensä väliin. Harjasin Valerien pitkin ja voimakkain vedoin neidon ylle leijailleesta tomusta, käyden huolella läpi myös tamman pitkät jalat. Tuttuun tapaan tarkistin neidin kintut mahdollisilta haavereilta, varsinkin tästä eteenpäin tarkemmin, kun nykyinen tammalauma saattoi vaihtaa johtajaa hyvinkin usein. Niissä ei tuntunut poikkeavuuksia.
"Sinussahan taitaa olla johtajanaisen ainesta", sanoin taputtaessani voikkoa kaulalle.
Minulle tuotti edelleen vaikeuksia hahmottaa valtavasta varustehuoneesta, mihin olin parkkeerannut varusteet edellisen käytön jälkeen. Nopeasti kuitenkin muistin, missä telineessä vähemmälle käytölle jäänyt koulusatula keikkui. Satulaa kurotellessani onnistuin ottamaan mukaan jotain muutakin kun minulle kuuluvaa.
Samalla kuulin selvästi jonkun saapuvan varustehuoneeseen, oven rasvaamattoman saranan narahtaessa. Juuri sopivasti tosin, ettei minun tarvinnut palata korokkeelta alas noutamaan tipahtanutta satulavyötä.
"Hei, auttaisitko?" Kysyin ja katsahdin alas kohti ovea, jossa ketään ei kuitenkaan näkynyt. Tuhahtaen hyppäsin satula sylissäni noutamaan tipahtanutta vyötä. Olisin voinut vaikka vannoa sen olevan joku, joka kääntyi kannoiltaan nähdessään minut..
Karvaltaan kiiltävä voikko sai yllensä lisää kullanhohtavaa kiiltoa, enkä voinut olla ihastelematta Valerien aikuistunutta sivuprofiilia.

Blondit kimoine, uljaine ratsuineen kerkesivät valtaamaan kentän ja ravauttivat kuumia ratsujaan käyttäen kaiken tilan hyväkseen. Hymähdin hiljaa ja hyppäsin kullanhohtoisen puoliveriseni selkään, tehden portilla u-käännöksen.
"Ehkä tänään onkin parempi sää maastoilla", mutisin itsekseni vienosti hymyillen, sillä pelkäsin hieman blondikaksikon ylpeileviä katseita.
"Hei! Kaipaisitteko seuraa?" Kuulin takaani, kuten myös Valerie, kääntäessään päänsä korviinkantautuvan äänen suuntaan. Lisää blondeja!
"Ilman muuta", vastasin naiselle yhtä ystävällisesti, sillä hän oli helposti lähestyttävää tyyppiä. Lisäksi tuo kiiltäväkarvainen ruunikko sai Valerien hörähtämään pehmeästi, jonka tulkitsin hyväksynnäksi. Päättelin nopeasti ruunan olevan yksi Amandan silmäteristä, sillä puoliverisen liikkeissä varusteet natisivat äänekkäästi uututtaan.
"Ei olla vielä Lefan kanssa käyty maastoilemassa, laidunlaukkoja lukuunottamatta", Jemiina selitti ja nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kartanolta maastoon lähtevä hiekkatie tuntui minullekin aluksi loputtomalta lehtimetsältä ja sänkipellolta, eikä seura ollut yhtään pahitteeksi.

Syksy oli kääntänyt kelkkansa takaisin kesää kohti, sillä aurinko paistatti päivää ahkerasti pilvipeitteen takaa. Jouduin heittämään mustan tuulitakin pois yltäni jo muutaman ravisuoran jälkeen. Hiekkatien risteys johdatti meidät hetkeksi lehtipuiden oksien alle viilentymään.
Jemiina piti vuokrahevosensa yllättävän hyvin hanskassa, vaikka ruuna vaikutti vilkkaalta tapaukselta. Valeriekin pysyi rauhallisena Lefan seurassa, joka yllätti minut täysin. Yleensä nuorikolla oli tapana pistää seurassa ranttaliksi, mutta läsipää vain pärskähteli tyytyväisenä pitkän ohjan varassa.
Viihdyimme tutkimassa kinttupolkuja niinkin kauan, että pienet usvapilvet kerkesivät laskeutua peltojen ylle aurinkoisen päivän päätteeksi.
"Vieläkö laukattais tuon sumun halki?" Jemiina kysyi minulta kun kävelimme pellonviertä, johon hymyillen vain patistin tammani hallittuun neliin. Toinen ratsukko otti meidät nopeasti kiinni, mutta hevoset laukkasivat sänkkäriä täydessä hallinnassa kohti auringonlaskun värittämää aukeaa.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

7 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ma Loka 16, 2017 11:10 am

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
14. syyskuuta 2017 - #6

Perjantaina olin pysynyt visusti neljän seinän sisässä, eikä se johtunut taikauskoisuudestani vaan suunnattomasta häpeästä. Innan kanssa viime viikonloppu oli päässyt venymään enkä voinut uskoa itseäni, kuinka avoimesti juorusin jo muutaman huurteisen seurauksena. Hupsista.
Halusin uskoa Innan olevan huonomuistinen tai vähintäänkin olleen yhtä humalassa kuin minä, joten pidin sen suhteen matalaa profiilia.
Nousin autostani hieman ennen iltahämärää, enkä ollut parkkipaikalla yksin. Trailerin lastaussiltaa pitkin tulivat ulos kaksi ruunaa, joita seurasivat hyvin hiljaiset, blondit vuokraajat. Moikkasin heitä mennessäni lähemmäksi, saaden vastaukseksi vain nyökkäilyjä.
"Hei, sulta tippui jotain", huudahdin vaaleamman blondin perään, ojentaen Rievun jalasta tipahtaneen kuljetussuojan hänelle. Ellie pysähtyi ja tarkasti vuokrahevosensa etujalan, ennenkuin nappasi suojan kädestäni väkinäisesti hymyillen.
"Kiitos ei oo kirosana", mutisin hiljaa pois kääntyessäni, jolloin sain Jonnyltä kysyvän katseen. Hänkään ei vaikuttanut kovin olevan kisahuumassa, joten poistuin paikalta vähin äänin. Menin hakemaan voikkoa tammalauman seasta ihan kaikessa rauhassa, että naiset saivat laitettua hevosensa yöpuulle ennenkuin saavuin talliin. En tahtonut missään nimessä ainakaan tungetella.
Ruunikot parveilivat Valerien ympärillä kun palvelijat. Valerie ravasi vihellyksestäni portille läheisyysriippuvaisten tammojen kynsistä ja nappasin sen kiinni nahkaiseen ketjuriimunnaruun. Ilmeisesti sen mitta oli tältä päivältä täynnä tätä kipakkaa naisseuraa. Hymyillen taputin pörheän voikon kaulaa, kun neiti oli tajunnut jälleen kerran, että minä olin sen paras kaveri.

Perjantaina oli näköjään tapahtunut jotain kauanodotettua. Rautias koulutamma oli siirtynyt varsomiskarsinaan, enkä voinut millään jättää katsomatta kaltereiden taakse. Pieni, kermanvärinen tamma kiljui innostustaan ja koikkelehti pitkillä jaloillaan emäänsä ympäri. Armin ruskeista silmistä näki sen pienen väsymyksen, joka toisaalta kuvasti myös tyytyväisyyttä. Mieleni alkoi heti kuvittelemaan tuollaista pienokaista Valerienkin rinnalle, mutta ehkä tamman täytyi kasvaa vielä hetki emän rooliin.
Toinen emä seisoi hoitopaikalla, edelleen miltei yhtä pyöreänä kuin ennen varsomistaan. Vihdoin ruunikko oli saanut sen pienen viipottajan pois ympäriltään, eikä näyttänyt pistävän sitä pahakseen enää laisinkaan. Jalo arabiverinen tamma näytti hätkähdyttävän kauniilta räpytellessään pitkiä silmäripsiään minulle. Ojensin käteni silittämään sen kaulaa, kunnes tunsin tutun äänen lähestyvän.
"Onko varsakuumetta ilmassa?" Isabella kysyi minulta tallin toistesta päästä, suitset sekä harjapakki kädessään. Nostin samassa käteni pois lääppimästä perijättären hevosta ja katsahdin brunetteen.
"Vähän", totesin, vaikken suoranaisesti edes nauttinut varsojen kaitsemisesta. Vastahan Valeriekin oli ollut yhtä rääpäle, eli ärsyttävä ja kapinallinen. Nykyinen Valerie oli paljon aikaisempaa miellyttävämpi versio.
Isabella siirtyi harjaamaan tammaansa hiljaisuuden laskeutuessa välillemme. Vaikutin enemmän harhailevalta hoitajalta kun hevosenomistajalta tutkaillessani Rillaa päästä varpaisiin. Yritin poistua tilanteesta vähin äänin, kun Isabella avasi suunsa.
"Tahtoisitko seuraa?" Hän kysyi sukiessaan mustia jouhia suoriksi harjakammalla. En odottanut moista, joten punnitsin ehkä liiankin pitkään vastausvaihtoehtojani.
"Tietysti, jos olit suunnitellut jotakin muuta niin.." Isabella sanoi jo, mutta minä pudistin päätäni.
"Tottakai. Mulla menee vain hetki", vastasin hymyillen ja rientäen kohti satulahuonetta.
"Ja Julia, ei satulaa", nainen osoitti Rillan raskauskiloja muistuttaen, ettei luvassa ollut todellakaan mitään kovin vaativaa ratsastusta. Huokaisin helpotuksesta.

Voikonkirjavalla tammallani oli tänään muutamia vastalauseita. Sen mielipiteet olivat eriäviä suitsien laittamisesta sekä suojien kireydestä, eikä jännitykseni ilman satulaa ratsastamisesta tästä ainakaan hellittynyt. Viimeksi satulatta ratsastaessani Valeriella olin saanut tuntea sen vielä pitkään, ettei ihan heti kuka tahansa hevonen pistänyt tammaa paremmaksi. Auktoriteettini oli tosin parantunut nuorikon silmissä sen kerran jälkeen.
Aurinko alkoi hiljalleen laskea taluttaessamme hyvin erilaista hevoskaksikkoa tallipihalle. Reissustamme siis tuskin tulisi kovin pitkä.
Ratsut tosin kuvastivat hyvin omistajiaan; Rilla tiesi olevansa kaunis ja herkkä raskauskiloissaankin, eikä epäillyt näyttää sitä, kun Valerie taas kompasteli omiin jalkoihinsa yrittäessään antaa parasta mahdollista kuvaa itsestään.
Muutaman kurinpalauttelukeskustelun jälkeen voikko päästi minut selkäänsä juuri niin, kun olin sille opettanut, eikä meidän välillemme syntynyt enää erimielisyyksiä.
"Siinähän on enemmän persoonaa, kun se antaa olettaa", Isabella totesi oman tammansa kyydistä, joka hipsutteli puoliverisen vierellä sievänoloisena. Arabiverinen ruunikko oli tiineytensäkin jälkeen kiltteyden perikuva, joka nautti suunnattomasti rauhallisesta ratsastushetkestä.
"On ja paljonkin", totesin huokaisten. Niitä päiviä tuli onneksi enää harvoin, kun kirjavageenisen puoliverisen tempperamentti puski esiin oikein voimalla. Valerie osasi pärskähtää tyytyväisenä vasta sitten, kun rentouduin selässä mukailemaan sen keinuvaa käyntiä.

Maastopolkujen hiljaisuutta rikkoivat vain pienen tuulenvireen kuskaamat, kahisevat lehdet. Tammat näyttivät tulevan hyvin toimeen, Valerien ohjan varassa roikkuvasta päästä päätellen. Uskalsin rauhoittua jopa itse nauttimaan virkistävästä iltakävelystä.
Pellonviereiseltä isolta tieltä lähdimme lyhyintä reittiä talliin päin. Isabella ehdotti, että ottaisimme pätkän ravia ennen tallia. Keräsin ohjaa enemmän tuntumalle ja istuin takakenoon nuorikkoni selässä, että pysyisin isoaskelisessa ravissa kyydissä. Nämä neidit olivat toistensa vastakohdat askellajissa, missä Rilla kipitti rauhallisesti ja Valerie vaikutti vanhalta ravurilta.
"Kiitos, minulle riittää", totesin suoran päättyessä irvistäen ja pidättelin nuorikon takaisin kävelyvauhtiin. Pimeys oli langennut arvaamattoman nopeasti yllemme.
En ollut tänään parhainta mahdollista jutteluseuraa, mutta puhua pukahdin kyllä, jos Isabellakin. Vastikään olin sanonut liikaakin.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

8 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty La Loka 28, 2017 12:53 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
27. lokakuuta 2017 - #7

Laukka kiihtyy kiihtymistään, eikä vaihteet enää riitä voikon pitenevälle askellajille. Pidätän sen raisua neliä ennen vesihautaa, jossa syksyn vilvoittama vesi räiskyy pitkin puoliverisen ryntäitä. Valerie saa virtaa kylmästä vedestä entisestään ja ponnistaa tukkiesteen ylitse ilman varoitusta, saaden minut ottamaan tukea vaaleasta ratsuharjasta. Tamma varmistaa minun pysyneen kyydissä, ennenkuin kiihdyttää matkaavoittavaa laukkaansa.

"Teillähän meni kunniallisen hienosti", totean Jemiinalle, joka saapuu trailerimme tuntumaan hikisen poninsa kanssa. Toinen blondi kohauttaa olkiaan ja hymyilee tietäväisen oloisena. Voin jopa sanoa, että tunnen tuon ilmeen; Suunnistuskisojen voittajan kuuluisa ilme. Toisaalta en ollut naiselle kateellinen, vaan ennemmin iloinen hänen puolestaan. En voinut kiistää, etteikö Tevi olisi minunkin silmissäni yhdensortin unelmaponi.
"Ei Valeriekaan hullummalta näyttänyt", Jemiina toteaa nostaessaan suitsia ruunikon oriin päästä. Naurahdin hieman, sillä nimenomaan minusta tamma näytti hullulta radalla kauhoessaan vauhtia pitkillä jaloillaan.
"Kiitos", vastaan hymyillen ja autan naista riisumaan puuskuttavaa nyffiä.


Kenttäkisoista palautuminen vaati nuorikon kanssa paljon kärsivällisyyttä. Meidän viikko koostui lähinnä vapaapäivistä, juoksutuksesta ja köpöttelymaastoista. Nyt oli aika palata takaisin arkirytmiin, mutta viisaana tyttönä Valerie uskalsi pistää hanttiin, halutessaan jatkaa viimeviikkoisen rennolla linjalla.
"Liikettä niveliin neitiseni", totesin ja maiskuttelin kehottaakseni tammaa liikkumaan terävämmin eteenpäin. Puoliverinen nakkasi päätään uppiniskaisesti, piiskaten lautasiaan pitkillä häntäjouhilla. Puistelin päätäni tyytymättömästi ja otin käyttöön viimeisen avun, napauttaen pitkällä kouluraipalla pohkeen taakse. Säpsähtäen Valerie löysi ryhtinsä ja askelsi tahdikkaasti nelitahtista käyntiään uraa pitkin.
"Niin sitä pitää", totesin hellittäen ohjasta kiitoksena nopeasti oppivalle nuorikolle. Pitelin ohjia käsissäni vain tuntumalla, jotta sain tamman pitäytymään reaktiivisen herkkänä.
Valerien askel tuntui selkään pehmeältä, vaikka kentän hiekka oli alkanut jo vaipua talviunille. Tamma vaikutti silti jäykältä kyljistään, puhumattakaan notkomaisesta selästä. Otin tehtäväkseni ratsastaa Valerien tänään niin hyvin, kun vain osasin.

Kentän kauimmaisen kulman kohdalla napautin alapohkeet ratsuni kylkiin, tahtoen tammalta terävää ravia. Aluksi minun täytyi tehdä taivutuksia ja käyttää pohjeapujani tismalleen oikein, että sain Valerien edes asettumaan kaarteeseen. Siihen tarvittiin aikaa ja reilusti päättäväisyyttä. Sabinovoikko testasi minua nimittäin jatkuvasti, joten annoin raipan heilua lavalla että pohkeen takana tiheään tahtiin. Ravi alkoi muistuttaa hiljalleen sellaista, mitä näki useimmiten kouluaitojen sisäpuolella. Kehuin äänellä hyvin kuulolla olevaa ratsuani ja pehmensin ohjasotettani kevyemmäksi.
Tunsin kermanvärisen tamman puuskuttavan muutaman raviväistön jälkeen, joten pidätin nyrkinpuristuksilla Valerien käyntiin. Voikko venytti kaulaansa pitkän ohjan varassa. Huokaisin itsekin muutaman kerran, pyörittelin hartioitani ja kokosin rentoutuneen tammani uutta tehtävää varten.

Vatsalihakseni joutuivat tekemään töitä Valerien pyörivässä laukassa. Ison askellajin hallitseminen vaati mielestäni ydinfysiikkaa, johon minä en ollut käynyt oppituntia. Ympyröiden ja kiemuraurien myötä nuori tamma antautui helposti muokattavaksi, mikä yllätti minut täysin. Sain ilmaiseksi ikäänkuin uusia pelinappuloita, joita siirtelemällä sabinovoikosta kuoriutui kelpo kouluratsu. Ehkei olisi pitänyt tehdä niin hätiköityjä johtopäätöksiä Valerien ensimmäistä koulukisoista, missä tamma tiputti minut selästään ja paineli kouluaitojen yli radalta tiehensä. Ehkä sen potentiaali kasvoi iän myötä.
Lopetin tamman työstämisen heti, kun se alkoi väsyä. Oli turhan riskaabelia ottaa ensin askelia eteen ja sitten tuplaten taakse. Ravautin nuorikolla pitkät loppuverryttelyt, saaden ratsuni hakeutumaan takaisin sille helpompaan, pitkään muotoon.
Taputin kaulaansa kaartavaa tammaa hionneelle lavalle, ennenkuin valun alas vetelänä kuin makarooni. Valerie hönkäili hengästyneenä kuumaa ilmaa sieraimistaan kylmempään ulkoilmaan kuin pieni lohikäärme. Treeni oli vaatinut paljolti voimia myös nuorelta hevoseltani. Sen virkeä katse oli vaihtunut rauhalliseen tuijotukseen, jonka se loi erivärisillä silmillään minuun, kun nostin koulusatulan messinkiset jalustimet ylös.
"Sinä osaat yllättää", hymyilin, napaten ohjista kiinni taluttaakseni Valerien lämpimään talliin.

Paukkasin tallitupaan äänekkäämmin, kun oli tarkoitus. Katseeni kohtasi nopeasti toisen, mutta kylmemmän katseen, joka sai minut putoamaan ajatuksistani todellisuuteen.
"A-anteeksi jos häiritsen...", pahoittelin Amandalle olemassaoloani, joka oli minulle hyvin tyypillistä. Olin niin mielissäni nuoren hevoseni edistysaskelista, mutta perijättären nähtyäni unohdin samantien, mihin olinkaan ollut tyytyväinen. Aina löytyi jotain parannettavaa.
"Ei täällä mitään yksityistilaisuutta ole, joten sisään vain", nuorempi perijätär tokaisi ja sai minut samantien rentoutumaan. Tiukan valmentajan rooli puki Amandaa, enkä oikeastaan nähnyt hänessä kääntöpuolta, toisinkuin Isabellassa. Brunetelle olisin voinut kehaistakin Valerien upeaa koottua laukkaa, mutta Amandan silmissä siitä olisi löytynyt takuulla jotain moitittavaa.
Letti viuhahtaen Amanda kiirehti tallin puolelle piakkoin, minun jäädessä nielemään sanojani kahvin kera.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

9 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty To Marras 09, 2017 9:06 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
9. marraskuuta 2017 - #8

Iskin päätäni rattiin. Idiootti, idiootti, idiootti. Tietyt potilaat kävivät joskus uskomattoman raastavasti hermoille, mutta tänään oli oikein kaiken huippu. Eräs vanhempi rouva oli ottanut elämäntehtäväkseen moittia minua kaikesta, mitä tein. Olin saattanut korottaa ääntäni hänelle, ja kuten arvata voikin - kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minun olevan vasta opiskelija, minkä ansiosta  ruoskin jatkuvasti itseäni, kun en ollut tarpeeksi hyvä.

Kolmoshuoneen vanha rouva oli sanonut muille sun olleen aika suorasanainen.
saapunut 18.53

Nousin mustasta autostani orastavaan iltahämärään. Parkkipaikka oli ökykaaroista vajaa, enkä tunnistanut vielä tarkalleen, millaisella autolla kukin kulki. Nojaa, tuskimpa se haittasi. En ollut nyt juttutuulella. Näpyttelin kiireesti vastauksen, ennenkuin läimäisin mustan auton ovet kiinni, jättäen puhelimeni sisälle.

Anteeksipyyntöni, pahoittelen hänelle heti huomenna.
lähetetty 19.01

Leveä, pitkähkö tallikäytävä vaikutti hiljaiselta, kunnes tummempi perijätär pamahti paikalle tallihommiensa lomasta.
"Heitä ne ruuat vaan tonne, lähen vielä liikuttamaan Valerien", totesin Isabellalle, joka jakoi karsinoitaan innokkaasti paukutteleville hevosille iltaruokia. Brunette nyökkäsi sanaakaan sanomatta.
Laiminlyöden hevoseni hyvinvointia, jätin tamman miltei kokonaan harjaamatta. Pyyhkäisin pahimmat (eli olemattomat) pölyt kiiltäväkarvaisen voikon yltä kämmenellä. Tarhan pohja oli parempi kuin ihmisille suunnattu pururata, puhumattakaan tallin sisäilmasta. Se selitti voikon uskomattoman puhtaan karvapeitteen, jopa valkeista kohdistaan.

Kaivelin varustehuoneessa heijastimia suuresta ylimääräästä varusteita, jotka olin haalinut setelinkuvat silmissä hevoselleni. Löysin vihdoin haluamani; äijämäisen armeijakuvioisen heijastinloimen, hintalaput paikallaan.
"Hei anteeks, sä ehkä tiedät mistä löydän Armin paikan?" Tuntematon tummaverikkö kysyi takaani ja tutkailin häntä ensin katseellani. En ollut nähnyt häntä ennen ja hän saattoi aistia minun olevan huonolla tuulella. Nostin kasvoille kuitenkin ystävällisen hymynrippeen, enhän tahtonut antaa nuorelle naiselle huonoa ensivaikutelmaa.
"Katotaas", totesin hieman huokaisten ja nostelin nimilappujen edessä roikkuvia loimiremmejä. Ylimmän rivin viimeinen paikka kuului Armille, ja osoitin päälläni nuorta naista heittämään tavarat sinne.
"Aijaa, en huomannutkaan", hän vastasi kuin anteeksipyytävästi, joten nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Yhtä nopeasti kun hän oli apua pyytänytkin, oli hän poissakin.
"No kiitos ei oo kirosana", murahdin katsellessani hiljaa sulkeutuvaa varustehuoneen ovea, ennenkun nostin Valerien estepenkin käsivarrelleni.
Voikko seisoi järkähtämättä paikallaan, kun tiesi minun kiehuvan ja helvetisti. Heitin jo ahkerasti käytössä pehmentyneen estesatulan tamman selkään ja kiristin ehkä aavistuksen raisusti vyötä, josta sain palautetta Valerielta ilmaa huitovalla takajalalla.
"No sori", pahoittelin neidin herkkähipiäisyyttä, joka oli vain vahvistunut iän myötä. Näin sieluni silmin, kuinka Valeriemummu tätä menoa kiukutteli 25-vuotiaana liian kireästä, lampaankarvalla vuoratusta riimustakin päässään.

Painoin kypärän päähän ja käskin Valerien mukaani. Tamma seurasi minua välittömästi valppaana kuin hai laivaa. Se tiesi varmasti luissaan, että kiukkuinen omistaja tahtoi mennä tänään kovaa.
Hyppäsin tallipihalla intopinkeän tamman selkään ja jouduin pidättämään sitä aavistuksen, että sain messinkiset jalustimet jalkaani. Hengitys höyryten Valerie odotti eteenpäin patistavia apujani, kunnes napautuin kantapäät sabinokuvion koristamiin kylkiin. Puoliverinen hypähti eteenpäin menohaluisena, enkä oikeastaan pidätellyt energistä nuorikkoa. Annoin sen ravata reippaasti, annoin sen hypätä kohmeiselle pellonpientareelle, annoin sen hamuta jo kertaalleen lumen alla hautunutta nurmikkoa. Valerie tiesi varsin hyvin, että pidin ohjaa tiukasti kädessäni, eikä ryppyily kanssani kannattanut. Kun halusin hidastaa, tamman oli hidastettava kuin ajatuksen voimasta. Sen jos jonkun nuorikko oli hyvin pian kanssani oppinut.

Odotimme molemmat sitä maastolenkin huippukohtaa yhtä paljon. Martingaalin päässä päätään kiskova ja korskuva tamma luki ajatukseni.
"Aletaan jo mennä", annoin siunaukseni maltillisesti odottaneelle tammalle, painaen laukkaan ohjaavat pohkeet voikon kylkiin.
Pehmeistä avuistani huolimatta Valerie nosti viimeisen askellajin hyvin näyttävästi, etujalat kauhaisten allensa ilmaa.
Jäätyneet vesilammikot räsähtelivät rikki matkaavoittavassa laukassa. Ei epäilystäkään, etteikö nuori puoliverinen olisi perinyt suuren askellajinsa täysiverisukuiselta isältään. Kirpeä syysilma viilensi kuohuvaa pääkoppaani, etten enää jaksanut olla vihainen. Tunsin hymyn taas kapuavan kasvoilleni. En ehkä ollutkaan ihan niin huono ihminen, kun olin luullut olevani.

Istuin autossani tekemässä lähtöä kotiin, kunnes sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Isabella koputti autoni ikkunaan.
"Ole hyvä", nainen totesi ja tyrkkäsi mustan, niiteillä koristellun pikkulaukun kouraani. Ainiin. Se perkeleen maanantai tästä vielä puuttui. Ehkä pienissä endorfiinikuohuissa olin unohtanut, mitä olin sopinut.
"Luulisi sinun olevan jatkossa täsmällisempi aikatauluissa", brunette perijätär totesi viileästi ja poistui samantien takaisin menosuuntaansa, kartanolle. Juuri kun olin kuvitellut lähtentyväni edes toisen siskoksen kanssa, vedin kaksi kuperkeikkaa takaisin lähtöruutuun.
Kaadoin autoni etupenkin pitkälleen ja päästin liutan kirosanoja suustani. Lääkitsin kirosanoilla useasti tilanteita, joissa itsehillinnän sijasta voimasanat olivat tarpeettomia. Vajosin takaisin syvään itseinhooni.

Oikeastaan, taidan haistattaa sille pitkät.
lähetetty 20.47


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

10 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Ti Marras 14, 2017 12:44 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
14. marraskuuta 2017 - #9

Valerie riekkui pitkän liinan varassa lumisen hiekkatien laidasta laitaan. Kirosanojen saattelemana ohjailin ja pidättelin vilkasta nuorikkoa, jolla oli mielessään kaikkea muuta kuin rauhallinen kävelylenkki. Ylisuuri viltti hulmusi raisujen askelien mukana tuulessa, ja jouduinkin oikomaan sitä useampaan otteeseen takaisin paikalleen.
Reilu puolituntinen napsahti nopeasti täyteen liinassa tempovan tamman takia. Valerien kiirehtimisestä ei enää ollutkaan haittaa, kun kellon löi tasalukemaa. Tallilla meitä jo odoteltiinkin itse ammattilaishierojan toimesta.

"Tässä olis tämänpäivän asiakkaasi", totesin Iivarille ja kiinnitin voikon hoitopaikalle molemminpuolin kiinni. Riisuin beigen enkkuviltin tamman selästä sillävälin, kun Iivari tarkasteli katsellaan hevostani.
"Mjahas. Taitaa olla nuoren ensimmäinen kerta", mies sanoi ehkä mielestäni hieman ajattelemattomasti. Minulla taisi olla liian kaksimielinen ajatusmaailma. Hänen tapansa ilmaista asia sai minut nielemään naurahdukseni.
"Joo, näkyykö se?" Vastasin varovasti, sillä en todellakaan ennen Auburniin tuloa ollut antanut kenenkään ammattilaisen hieroa herkkänahkaista neitokaistani.
"Näyttää hieman toispuoleiselta. Mutta eiköhän se saada korjattua", hän sanoi nostellessaan hihoja. Valerie loi mieheen arvioivan katseen. Se säpsähti maskuliinisen voimakasta kosketusta, mutta osaavissa käsissä rauhoittui hyvin pian nauttimaan hemmotteluhoidosta.
Istahdin katselemaan hierojan työskentelyä ja välillä olin sisäisesti varpaillani, kun Valerie veti korviaan luimuun tai nosteli takakoipeaan kokeilevasti. Mies otti ronskin ottein kiinni herkkää tammaani hännästä, milloin pelkäsin Iivarin viimeistään pääsevän hengestään. Hän nykäisi oikein kovasti kermanvärisistä jouhista ja sai Valerien silmät suurenemaan päässä. Sydämeni jätti lyöntejä välistä, mutta Iivari lääppi sabinovoikon takapäätä rennon tottuneesti.
"Nyt pitäis olla paketti taas kasassa", jo varttunut mies sanoi työhönsä tyytyväisenä minulle, taputtaessaan Valerien korkealle kavunnutta kaulaa. Kiittelin miestä tuhannesti avusta, vuoratessani veteläksi venähtäneen tammani yli-isoon enkkuvilttiin. Tamma vaikutti väsyneeltä, joten koin parhaaksi työntää sen karsinaan nojailemaan raukeaa oloansa.

Ei treeniä kahteen päivään, mitäs sitten? Nostin tiskialtaalla lojuneen vanhan mutta siistin kahvikupin, ties kenen, ja join siitä kaikessa rauhassa uudet sumpit. Aikomuksenani oli olla vielä jotenkin hyödyllinen ihminen, mutten vielä tiennyt tarkalleen miten. Ideariihi pysähtyi välittömästi nähdessäni mustaa kouluhevosta talutettavan maneesiin. Minullahan oli vielä kamerakin kaapissa pölyttymässä laidunlaukkojen jäljiltä!
Lampsin viheltäen lämpimään ratsastushalliin, missä jähmeä puoliverinen vei ratsastajaa kuin sätkynukkea. Murahdukset ja raipaniskut kantautuivat korviini ratsukon suunnasta. Istuuduin katsomoon säätelemään kameran asetuksia sellaisiksi, että ne toisivat liikeratojen parhaat puolet esiin. Enhän minä millekään ammattikuvaajalle vertoja vetänyt, mutta osasin sentään painaa videon kuvaamaan.
Ratsukko taisteli johtajuudesta ankarasti keskenään. Pidin kameraani kuvausvalmiuksissa siltä varalta, kun/jos tulisi vielä sopivia pätkiä kuvattavaksi, niinkuin Tilda oli aiemmin minulta ja Jonathanilta toivonut. Saamansa pitää.

"Kuvaatko sä mua?" Tilda kysyi epäilevästi jykevän oriin selästä, pysähtyessään katsomopäätyyn mustan orhin kanssa. Kouluratsukon meno oli hetkittäin näyttänyt jo ihan sopivalta materiaalilta kuvattavaksi.
"Kukapa ei noin hyvännäköistä parivaljakkoa tahtoisi ikuistaa", totesin kamerani takaa, ystävällisesti hymyillen. Musta kouluratsu kuopaisi kaviollaan ilmaa tyytymättömänä, maneesin hiekat pölähtäen. Tilda patisti oriin takaisin liikkeeseen ja viittoi minua nousemaan katsomosta kyhjöttämästä. Nappasin vaatimattoman kamerani mukaan ja kipitin laajan kentän keskeen, missä minulla oli tilaa kuvata yksityiskohtaisesti vaikka Fellun häntäjouhien tuuheutta, mikäli Tilda halusi.
Voittaja oli selvillä. Tilda sai vahvaluontoisen oriin hallittua erikoisen hyvin. Fellusta huokui tulinen temperamentti, joka näkyi sen temmokkaissa askellajeissa. Ravin kaksitahtisuus oli ilmiselvää, eikä mikään jalka laahannut perässä vaan teki ahkerasti töitä lihaksikkaan rungon alle polkien. Laukallaan ratsukko sai pääni pyörryksiin lisäyksineen ja kokoamisineen.
Ei sinänsä, ratsukko näytti hyvältä syystäkin. Tilda käytti apujaan hyvin eleettömästi, kuten kouluratsastajan täytyikin. Ja no, nainen näytti muuten vaan hyvältä, en voinut kiistää sitä. Hän miellytti silmääni erityisesti istuessaan alas hyvin korkeaa, koottua ravia. Tietysti Fellukin oli ilo silmälle kohdistaessaan ärhäkän energiatulvahduksensa työntekoon.

Havahtuessani takaisin maan, tai oikeastaan maneesin, pinnalle kamerani roikkui kaulassa kuvaten omia kengänkärkiäni. Olin lumoutunut kouluratsastajasta, siis ratsastuksesta niin, että olin hiljalleen vaipunut villien ajatusten suuren kuplaan.
"Näyttääkö edes hyvältä?" Vaaleaverikkö kysyi pidätellessään intoonsa korskuvaa kouluhevosta.
"Tottakai", vastasin hivenen liian innokkaasti ja korjasin sittemmin sanojani, nostaen kameran kaulaltani katseltavaksi.
"Tai siis joo", sanoin pannessani videon pyörimään. Kootut laukka-askeleet kumisivat kameran näytöllä täyttäen maneesin äänellään ja Tilda näytti eläytyvän ratsunsa menoon sataprosenttisesti. Ratsukon saumaton yhteistyö oli kerrassaan silmiähivelevää.
"Näytä mullekin", nainen huikkasi hengästyneen vanhushevosen selästä. Tiesin Tildan olevan tarkka siitä, mitä aikoi instagramissaan julkaista, joten minun oli varmasti ikuistettava vielä tusina samanlaisia pätkiä. Minua hirvitti mennä niin lähelle äkkipikaista Fellua, joten ojensin kameran pitkälle naiselle vähän kauempaa.
"Itseasiassa, tää on oikein mainio. Loppua lukuunottamatta", Tilda hymähti tyytyväisenä ja ojensi minulle kameran takaisin. Nappasin sen äkkiä oriin mulkoilevan katseen takia ja askelsin taaksepäin.
"Kuvaa uusi", nainen kyykytti minua kääntäen Fellun takaisin uralle. Naiset... Huokaisin syvään, sillä nyt piti toden teolla skarpata.
Viritin kameran lähtövalmiiksi ja nostin närkästystäni peitellen peukun pystyyn ratsuaan ruotuun kaitsevalle Tildalle.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

11 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Joulu 01, 2017 3:41 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
1. joulukuuta 2017 - #10

Lumihiutaleet leijailivat taivaalta valaisemaan synkistyvää, joulukuun ensimmäistä päivää, joka kääntyi hiljalleen jo illan puoleen. Tammalauma meni suuressa tarhassaan kylkimyyryä, jättäen kevyeen lumipeitteeseen leveän polun mennessään. Kullanvärinen tammani oli edelleen ruunikoiden epätoivoisen palvonnan uhri ja yritti raahustaa luokseni jättäen nuoria neitejä jälkeensä. Kaksikko pysyi raviaskelista huolimatta Valerien kannoilla kun takiaiset. Otin asioikseni häätää neitokaiset tiehensä hienovaraisesti.
"Valerie on varmasti otettu huomiostanne, mutta rajansa kaikella", totesin heilutellessani käsiä kahdelle nuorelle tammalle, jotteivat ne livahtaisi meidän mukana ulos tarhasta.
Tallin lämpö hohkasi jo ovelta käsin taluttaessani Valerien sen omaan karsinaan. Huomasin satulahuoneeseen mennessäni käytävällä nököttävän kirjavan ponitamman, enkä voinut vastustaa kiusausta mennä häiritsemään pienen ponin ympärillä hyörivää Minkaa.
"Hei, en ookkaan nähnyt sua aikoihin", hymyilin ystävällisesti hallakon ponin takaa kurkkaavalle Minkalle. Saatoin nähdä naisen hätkähtävän omista ajatuksistaan takaisin maan pinnalle.
"Sori jos säikyttelen", naurahdin perään, sillä en halunnut rikkoa parivaljakon rauhallista hoitohetkeä. Hanin lattiaa vasten kopisevat etukaviot puhuivat kuitenkin puolestaan, eli mitä luultavammin olin jo pilannut tunnelman.
"Ei, et ollenkaan", Minka hymyili pudistellen päätään. Pilkullinen tamma rauhottui silmissä heti naisen sivellessä sen kaulaa rauhallisin vedoin. Noiden kahden luottamus oli kyllä jotain taianomaista.
"Olin vaan vaipunut omaan maailmaani", ponin seisahdettua Minka totesi nauraen ja jatkoi hallakon karvapeitteen harjausta.
"Huomasin. Saanko?" Sanahdin varovaisen tietämättömästi, pitikö Hani muiden kuin Minkan rapsutuksista. Nainen nyökytteli hyväksyvästi, joten annoin pienen, valkean turvan haistella kättäni.

Olin ollut alusta alkaen aivan heikkona Haniin. Ikuinen poniratsastaja näki pilkullisessa ponissa jotain hurmaavaa, vaikka nyt se yritti kaikin keinoin steppailla minua karkuun.
"Se on aika arka tapaus", sinitukkainen nainen kertoi minulle. Parivaljakolla oli ainakin jotain yhteistä. Tosin Minka alkoi olla seurassani paljon avoimempi, mitä alkuun. Eiköhän nainen puhkeaisi vielä näyttävän upeaan kukkaansa ajan kanssa.
Hallakko nuuhki minua epäilevästi ja antoi lopulta silittää itseään. Mieleeni tulvahti heti muistoja ensimmäisestä ponistani, joka oli kaukana helposta ensiponista. Pilkullinen Peppi oli herkkyyden perikuva, vaikkakin elämäni yksi opettavaisimmista hevosista.
Kuljetin kättäni pitkin sen kaulaa aina selkämystä myöten kirjavalle lautaselle. Pienet korvat pyörivät ponin päässä uteliaisuuttaan.
"Lähtisitkö mun seuraksi maastoon?" Nainen kysyi katseemme kohdatessa pienen ponin selän ylitse. Luulin, ettei hän enää muistaisi koko sopimustamme.
"Anna mulle kymmenen minuuttia, niin oon valmis", huuleni kipusivat pehmeään hymyyn suostuessani Minkan pyyntöön.

Valerie vikuroi tapansa mukaan suitsia vastaan niin monesti kun vain kehtasi ja saatoin päästää muutaman ärräpään suustani samalla, kun työnsin messinkiset kuolaimet tamman kitaan miltei väkisin.
"Saimpas", huokaisin voittajafiiliksissä. Turpa punottaen puoliverinen tuijotti minua eriparisilmillään tyytymättömänä häviöönsä.
Olin enää hanskoja vaille valmis maastoon. Kipaisin hakemaan ruskeita roeckleja Valerien karsinan juurelta, johon olin ne epähuomiossa hylännyt. Noukkiessani niitä maasta päätykarsinasta kantautuva höpötys sai minun uteliaisuuteni heräämään. Tilda.
Sydämeni jätti lyönnin jos toisenkin välistä naisen pujahtaessa ulos mustan oriin karsinasta, sillä olin tuijottanut häntä hävyttömän kauan. Katsahdin salamana muualle ja yritin tehdä askelistani entistäkin kevyemmät mutta sain silti naisen huomion käännytettyä itseeni. Katsekontaktimme sai kylmät väreet vyörymään koko kehoni läpi. Kylmästä, nolostuksesta vai ihastuksesta, tietänyt sitä en. Keräsin rohkeuteni katseidenvaihdon jälkeen ja lähestyin naista päättäväisesti.
"Mun onkin pitänyt puhua sun kanssa", Tilda aloitti rikkomalla kiusallista hiljaisuutta. En tiedä oliko nyt hyvä hetki puhua, mutta jos ei nyt, ei sitten koskaan.
"Sori", päästin suustani harkitsemattoman nopeasti, jättäen naisen kurtistelemaan kulmiaan kysymysmerkkinä. Nieleskelin jo valmiiksi kurkkuun takertuneita sanojani takaisin alas, sillä nyt en ainakaan uskaltaisi sanoa enää mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä asiaa polkkatukkaisella blondilla alunperinkään oli.
Pudotin samassa maasta jo kertaalleen noukkimani hanskat hermoillessani ja tietysti pidempi nainen riensi nostamaan ne minulle. Huokaisin kömpelyyttäni turhautuneesti ja aioin jatkaa juttuamme järkevästi. Kiitin vanhempaa blondia omaisuuteni pelastamisesta ja yritin ottaa hanskoja Tildalta, joka ojensi niitä parhaillaan minulle takaisin. Koko homma vaan vaikutti hetki hetkeltä enemmän kömpelöltä.
Tahtomatta katseeni harhaili pitkin hämmetyneeseen ilmeeseen kääntyneitä kasvoja ja pysähtyi viimein ruskeisiin silmiin. Kosketus sai uudet väreet kulkemaan läpi kehoni ja pisti vatsanpohjani kihelmöimään.
Arvasin tämän olleen huono ajatus, kun näin Tildan katsahtavan olkani yli, takanamme tiirailevaan Isabellaan. Vedin käteni hanskoineen takaisin kosketuksesta ja katsahdin ujohkosti muualle.
"Mun täytyykin lähteä maastoon, Minka odottaa", hätäilin Isabellan läsnäoloa ja käännyin kannoillani kohti hoitopaikalla odottamiseen tylsistynyttä tammaani. Hymyilin vaisusti mustiin pukeutuneelle perijättärelle ohimennessäni ja kiskoin paikallaan juputtavan Valerien matkaani. Tooodella kiusallista.

Minulle ja Valerielle maastoreitit olivat tulleet tutuiksi äkkiä, joten minun oli varmasti toimittava pienemmän ratsukon turistioppaana.
Kuljimme alkuun vierätysten pimenevällä polulla. Ratsut rauhoittivat mitä ilmeisemmin toisiansa enkä voinut valittaa omasta seurastanikaan. Eniten minä nyt kaipasin ystävää, enkä mitään säätösotkuja.
Tulimme yhteisymmärrykseen reitistä heti, eikä Minka epäröinyt antaa minun viedä heitä pienemmillekään metsäpoluille.
Ajatukset veivät minut mukanaan hiljaisuuden tullen takaisin Tildaan, jonka edessä olin vaikuttanut idiottimaisen ujolta teinitytöltä. Yritin työntää mielikuvan pois mielestäni, mutta ajatukseni palasivat jatkuvasti juhliin ja sen jatkoihin. En kuollaksenikaan muistanut, mitä välillämme oikeasti tapahtui, muttei ensimmäinen selvä muistikuva aamulla jättänyt kovin paljon arvailujen varaan.
Aioin todella mennä itseeni ja miettiä asioita, sillä tämä säätäminen oli mennyt jo liian pitkälle. Tuijotin tiukasti eteenpäin loputtoman pitkää polkua enkä ollut aluksi kuulla Minkan hiljaisen ujoja sanoja. Valerie pelasti minut viimehetkellä pysähtyessään kyhnyttämään etukinttuaan, jolloin palasin mietteistäni kuulemaan Minkaa.
"Niin, että millaista siellä jatkojuhlilla oikein oli?" Minka toisti kysymyksensä ties monettako kertaa. Voi kun nainen olisikin äsken kuullut ajatukseni. Niissä sitä olisi ollutkin selittelemistä.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

12 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Pe Joulu 22, 2017 2:52 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
18. joulukuuta 2017 - #11

Tänään tamman verissä virtasi taas ripaus enemmän täysiverisyyttä. Ylivireys pilasi kaiken potentiaalin nuorikosta. Pienet esteet eivät pidätelleet Valerieta hypähtämästä ilmaan suurella voimalla. Vahvasta ohjasta ja painavasta istunnasta huolimatta puoliverinen liikkui pääasiassa kahdella jalalla.
Muutaman holtittoman horjahdukseni jälkeen päätin laukkuuttaa liikavirran pois sekoittamasta nuorikon päätä. Painoin pohkeilla kannustavasti varmistelevalle tammalle lisää vauhtia. Laukkasimme pian pitkäsivuista maneesia ympäri kuin reikäpäät. Sabinovoikon irtonainen ja holtiton laukka tavoitti lyhyet sivut liian pian, kiihdytysyrityksistä huolimatta. Sen pää viskoi innostuksissaan ohjan varassa
pidätteiden läpi. Jos joku nyt erehtyisi näkemään meidän vallattomat treenit, saattaisi kyseenalaistaa taitojani nuoren hevosen omistajana.

Luonteikas neitokaiseni rauhoittui heti luontopolulle päästessään. Se jolkotteli pehmeällä metsätiellä rennosti, eikä äsköisistä villeistä laukkapyrähdyksistä ollut enää tietoakaan.
Puuterilumi kimalteli ihanasti kuulaassa säässä. Joulu teki tuloaan kerrankin kauniisti, eikä loskaisen paskaiset säät latistaneet tunnelmaa. Pakkanen salpasi henkeä siinä missä kaunis metsämaisemakin. Kyllä täällä mieli lepäsi.
Olisimme viihtyneet keskenämme vielä pidempäänkin, mutta työt eivät tähän vuodenaikaan odottaneet. Milloin joku tipahti tikkailta jouluvaloja viritellessään ja toinen poltti itsensä pipareita paistaessa. Mustat silmätkään eivät jaksaneet enää yllättää, ennemminkin vihastuttaa.
"Kiitos rakkaimpani", taputin kolikonkultaista kaulaa ennenkuin laskeuduin alas ratsailta. Valerien turpakarvat näyttivät vuoraantuneen kuurasta jääpuikoiksi.

"Ai moi Nita", tervehdin vaivihkaa ohi varustehuoneesta Valerien karsinalle mennessäni.
"Anteeksi, mutta mie en taida olla kaipaamasi henkilö", brunetti naurahti ja jouduin katsahtamaan taakseni kahdesti. Ei ainakaan Nita, muttei tuikituntematonkaan. Kuka ihme?
"Oho! Me ei taidetakaan tuntea toisiamme. Julia, Valerien omistaja", esittäydyin tummaverikölle ystävällisesti käteni ojentaen. Hämärästi aito hymy ja rempseä puhetyyli muistutti minua jostakin.
"Muistan ehkä siut sieltä jatkoilta. Gabriella", hän sanoi ja puristi kättäni lujasti. Taisi olla tomera mimmi.
"Aivan, siellä olikin liikaa peitettyjä kasvoja muistettavaksi", nyökyttelin selvästi minua vanhemmalle naiselle. Missä vaiheessa Mina oli siirtynyt paikkaamaan Armia varsomiskarsinaan?

Kurottauduin kurkistamaan viereiseen karsinaan, jossa pilkukas pikkuveijari piti emälleen pukkinäytöstä. Parempaa joululahjaa Minka tuskin osasi odottaakkaan.
"Minastakin odotetaan pientä seuraajaa ensvuonna", Gabriella jatkoi yhtäkkisesti huomatessaan minun sydämen sulavan pienelle ponivarsalle. Aivan, se selittikin sekoiluni. Mina oli mitä ilmeisemmin naisen vuokrahevonen.
"Niinkö? Kaikki tammat taitaa pamahdella paksuksi vuorotellen", sanahdin yllättyneenä. Upeiden hevosten pieniä seuraajia näki kyllä jatkossakin mielellään tallilla käydessä.
"Joo. Toivotaan parasta", tummaverikkö hymyili sukkajalkaisen puoliverisen viereltä ja nakkasi sitten kätensä ilmaan hyvästien merkiksi.
"Ilman muuta. Nähdään", sanoin Gabriellalle, joka painui vuokrahevosensa kanssa kohti maneesia.

#joulukalenterihaaste


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

13 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty To Tammi 11, 2018 4:59 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
8. tammikuuta 2018 - #12

Uusi vuosi, sama minä eikä yhtään sen uudemmat kujeetkaan. En elänyt uudenvuodenlupauksille, mutta saatoin pienessä vilkaassa mielessäni toivoa tulevaan vuoteen ripauksen enemmän onnistumisia. Niin koulutielle, harrastukseni pariin kuin ihmissuhdesotkuihinkin. Lupaukset eivät kumminkaan koskaan menneet sinnepäinkään, joten toivomukset istuivat sokkeloiseen ajatuksenjuoksuuni paljon paremmin.
Päällimmäisenä mielessäni ei silti kaivertanut koulunkäynti, joka lutviutui kyllä ajan kanssa parhain päin, saatika haave kenttäratsastuksesta, minkä edistyminen ei ollut oikeastaan riippuvainen minusta.

Empiminen siitä, halusinko tulisieluisen Jonnan vai en, sai pääni piakkoin räjähtämään epävarmuudesta. Tilda nyt taas, no, ei ottanut poistuakseen ajatuksistani. Nainen oli kaikinpuolin ihana persoona eikä kiusalliset tilanteet enää nähtävästi haitanneet välejämme ehtymästä, joten saatoin olla uhkarohkea avatessani puhelimen yhteistietoja. Näpyttelin sen enempää miettimättä Tildan ja minun viestiketjuun uuden tekstintyngän, jonka perään pistin toiveikkaan anovan kysymysmerkin.
"Moi. Kelpaisko huono seura ja viini?"

Voikko tyrkkäsi minua malttamattomasti päällään, jolloin havahduin vaaleanpunertavista ajatuksistani. Pudotin virnuillen puhelimen taskunpohjalle vetoketjun taakse enkä tiennyt, kumpaa vastausta pelkäsin enemmän. Kaappasin konjankinruskeat ohjat käsiini, maiskauttaen Valerien liikkeelle.
"Anteeksi, neiti. Huomioni on nyt kokonaan teidän", taputin kellertävää peitinkarvaa nauraen.

Hokkikengät nirskahtelivat pakkaslumessa epätasaiseen tahtiin. Nelitahtinen käyntiaskel vaihtui välillä kaksitahtiseksi hölkäksi, pörheän tamman pursutessa virtaa. Kuulas talvisää piristi selvästi myös nuorikkoni mieltä, ei epäilystäkään.

"Pääsimpä kerrankin todistamaan että musta on sulle vastusta", näpäytin brunettia tyrkätessäni tätä aavistuksen kokeilevasti käsivarteen. Rasmus pudisteli päätään, selvästi hampaitaan kiristellen, muttei sanonut sanaakaan ilmoitustaulua tuijottaessaan. Ensimmäinen ei sijoittunut -sija ja vieläpä sen jakaminen ei varmasti lämmittänyt kenenkään muun, paitsi minun mieltäni. Olinhan lähtenyt kilpailemaan raa'alla nuorikolla puhtaasti kokeilunhalusta. Ajoituksen ollessa ihanteellinen, saatoimme kerätä hyvillä sijoituksillamme osallistumisoikeuden ensivuoden kenttäkilpailuihin.

Valeriesta huokui samanlainen into kuin minustakin. Mitkään kissanristiäiset eivät voittaneet hankijumppaa mäntymetsässä, eikä sinivalkea ruusuke koskaan ollut verrattavissa laukkasuoran korvissa vinkuvaan tuulenvireeseen, joka sai hymyn nousemaan kasvoille. Vaikkakin suitsiin viimeaikoina ripustetut ruusukkeet vahvistivat meitä ratsukkona, voittaminen ei edelleenkään ollut minulle tärkeintä.

"Mut ethän sä edes tykkää esteistä?" Helena kyseenalaisti kenttäratsastusunelmiani. Ratsastuksenopettaja tiesi tarkalleen, mitä ratsastuksessa rakastin, millaista hevosta tarvitsin ja mihin rahkeeni loppujen lopuksi riittivät.
"No, maastoilusta mä tykkään", puolustelin hymyillen. Eiköhän ne esteet menneet siinä sivussa.
"Sehän on ihan eri asia", vanhempi nainen purskahti nauruun. Saattoihan selitys kuulostaa hieman kaukaa haetulta, mutta olin valmis ottamaan riskin.
"Ainakin se on hyvä alku", totesin toiveikkaana, vaikka ajatus hieman pelottikin. Nuori, säpäkkä hevonen ja estekammoisen taidoton ratsastaja ei vaikuttanut kombolta, jonka ensimmäiseksi kuvittelisi kenttäradalle.


Olin hemmetin ylpeä Valeriesta, kasvatistani, itse satulaan pistetystä, nuoresta ratsuhevosenalusta. Sen mutkaton luonne takasi paikan pitkäaikaisena harratuskaverinani, vaikka monien kasvoilta paistoi vahva epäilys kertoessani meidän tulevista suunnitelmista viherniittyisillä kenttäradoilla. Niin me tytöt oltiin vaan näytetty, ettei me tarvittu meidän unelmiin lannistavia sormenheristyksiä.

Kirpeästä pakkasesta punertava taivas tummui vähitellen. Tamma askelsi pakkaslumella edelleen kireänä kuin viulunkieli, joka räpsähtäisi samantien irti liitoksistaan, mikäli päästäisin ohjat löystymään.
Ulkoilmatreenit olivat vielä puolitiessään, kun taskussani alkoi täristä. Tamma kavahti innostuksissaan takasiensa varaan ja asettui sijoilleen vasta vetäessäni ohjat takaisin tiukemmalle.
"Soooo, hetki vain", rauhoittelin kuohuvaa nuorta, ennenkuin kaivoin puhelimen viininpunaisen parkatakin taskusta. Ensimmäiseksi huomasin saaneeni uuden viestin. Siitä innostuneena vastasin jo pitkään hälyttäneeseen puheluun.

Perhanan Inna, uskalsikin soittaa pahimpaan mahdolliseen aikaan.  
"No mutta hei, mitäs Paakkasten valtakuntaan tänään kuuluu?" Huokaisin ivaillen Innalle puhelimeen, sillä Juuso viihdytti naista nykyään niin tiiviisti, etten ihmettelisi kaksikon yhteenpaluuta.
Jouduin pysäyttämään puuskuttavan voikon mäenkumpareelle, jotta keskittymiskykyni palaisi täysiin prosentteihin. Valerie malttoi hädin tuskin seistä ihanteellisen laukkasuoran keskellä, mutta pidin pääni kylmänä.
"Siis että mitä?" Huudahdin puhelimeen yhtenä kysymysmerkkinä tiedostaessani liian monta uutta informaatiota samaan aikaan.


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

14 Vs: Valerien päiväkirja lähetetty Su Helmi 04, 2018 9:37 pm

Julia L.

avatar
Hevosenomistaja
5. helmikuuta 2018 - #13

Kisaviikonlopun jäljiltä terhakka kilparatsuni oli väsähtänyt ja kiukkuinen hevosenrääpäle. Satulan paikka hiersi nuorikkoa koko juoksutuksen ajan eikä sen takapuoli malttanut pysytellä maanpinnalla vaan takajalat uhkasivat painovoimaa sinnikkäästi. Mutta eivät ne kuolaimetkaan olleet tarpeeksi lämpimät jatkuvasta niskojen nakkelusta päätellen. Ainiin, olihan se liinakin välillä aivan liian kireällä, josta protestoidakseen Valerie seisahtui aloilleen jokaisen kiristyvän otteen seurauksena.

"Senkin kakara", puuskahdin jälleen paikalleen jämähtäneelle diivailijalle, joka näytti tyytyväiseltä suoritukseensa. Huiskautin pitkähköllä raipalla voikonkirjavan takaisin liikkeelle, johon se notkahti vastahakoisesti. Jäänsinertävässä silmässä kiilui lapsellisen ilkikurinen pilke, joka muistutti pelottavan paljon minulle ylläpitoon tulleesta ponista, Tohvelista. Sen kujeilevaa luonnetta joko vihasi tai rakasti. Viikon aikana kasvaneiden harmaiden hiuksien jälkeen sitä osasi todella jo vihata.

"Okei, voitit tän erän", annoin periksi eteenpäin suorastaan matelevalle ratsuhevoselle ja aloin riisumaan sitä satulasta. Mikäli painostaisin tammaa väkisin liikkumaan, saisin luultavasti vain oman pullistuneen otsasuoneni räjähtämään. Nuorikon huojentunut ilme pysähtyi katsomaan minua kysyvästi.
"Menes jo ennenkuin muutan mieleni", hätistelin Valerien tiehensä hoitamaan loppuverryttelyn itseksensä. Kullanhohtoinen neiti veti jo pian pierupukkilaukkaa ympäri maneesia niin kauan kun jaksoi- eli hikiset kaksi kierrosta.

Taskussani tärähti sen merkiksi, että olin saanut uuden viestin. Naisen nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta kuvat puhuivat puolestaan. Siellähän me Valerien kanssa suoritettiin ensimmäistä yhteistä metrin rataa tukka hulmuten ja seisottiin palkintojenjaossa hymy korvissa. Olin yllättävän tyytyväinen suoritukseemme, vaikkei sillä sinivalkeaa ruusuketta ansaittukaan.
Juuri näiden pienten hetkien takia kai tätä vielä harrastikin, vaikka loppujen lopuksi niiden eteen vuodatti hurjasti verta, hikeä ja kyyneliä. Ja kirosanoja.


Kuvasta kiitokset Velmalle!


_________________
sgsh-t. Valerie | be afraid and do it anyway | IG jjuliaelisaa | P julialuoti

Sponsored content


Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa