Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Armin päiväkirja

Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Armin päiväkirja lähetetty To Syys 07, 2017 11:26 pm

Amanda S.

avatar
Tallinomistaja
Armin päiväkirja

Audrey v. Helmwald, "Armi" | punarautias hannover-tamma | omat sivut
Omistaja: Amanda Sokka | Hoitaja: Nita Merisalo



Viimeinen muokkaaja, Amanda S. pvm Ma Tammi 15, 2018 1:44 pm, muokattu 5 kertaa


_________________
Amandan kullannuput Leevi, Fellu, Riepu, Lefa, Hani ja Armi. 💘
http://sunnuntai.esy.es/auburn

2 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ti Syys 12, 2017 9:38 pm

Minka A.

avatar
Vuokraaja
12.09.2017 Iltafiilistelyä Armin kanssa

Kyllä sitä alkoi tuntea jo kuuluvansa Auburniin! Olin lupautunut tekemään muutamia tallivuoroja silloin tällöin ja viime viikon perjantaina ja lauantaina olin saanut jo yksin hoitaa pari vuoroa. Kaikki oli sujunut oikein hyvin ja hommia oli kiva tehdä, välillä jotain vähän fyysisempääkin hommaa kuin vain satuloiden sovitteluita. Tänään aamulla Amanda oli laittanut minulle viestiä ja kysynyt olisinko halunnut liikuttaa tallin uusimman tammavahvistuksen Armin. Pyyntö oli tullut ihan puskista, mutta tottakai suostuin, olisi mielenkiintoista päästä pitkästä aikaa kokeneemman hevosen kyytiin, vaikkei Armin kanssa kunnolla hommia voikkaan tehdä, kun alkaa vauvamaha jo vähän painaa.
 
Ratsastin Hanin nopeasti läpi hevosten sisälleoton jälkeen, jonka jälkeen kirjava sai jäädä karsinaansa ja itse suuntasin Armin luokse. Kaunis rautias tamma katseli minua lempein silmin karsinastaan ja tuli heti ovelle moikkaamaan. Oli hassua kun hevosnen otti heti uteliaasti kontaktia, kun olin jo sen verran kauan touhuillut lähinnä Hanin kanssa, joka edelleen aristi ihmiskontaktia. Avatessani Armin karsinan oven, tamma heti alkoi hamuilla takkini hihoja ja taskujeni vetoketjuja herkkujen toivossa. 
"Kuules pikkupossu, ei mulla oo sulle mitään", naurahdin ja nappasin karsinan eteen kantamastani harjapakista pölyharjan. Siirryin karsinaan harjaamaan Armin ja se ei kyllä kova homma ollut, tamma oli oikein siisti, mitä nyt hieman pölyinen. Tamma oli jo melko pyöreä ja rautiaan kylkiä silitellessäni olin tuntevinani varsan liikettä. Saattoi olla että vain kuvittelin, mutta hymyilin itsekseni ja taputin Armin kaulaa.  Vaikka Hanissa oli ihanasti haastetta ja sen luottamuksen voittaminen vei aikaa, oli ihana päästä vaihteeksi viettämään aikaa sellaisen hevosen kanssa, joka oikeasti nauttii rapsutuksista ja ihmisen seurasta. 

Varustin Armin rauhallisesti ja satulavyön kiinnitin varovaisesti reikä kerrallaan. Tammalla oli muhkea ja koristeellinen ruskea koulusatula, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen huopa. Tamman jalkoihin olin virittänyt samalaiset suojat kuin Hanilla, mutta nämä olivat väriltään satulahuopaan hyvin sopivat siniset. Lopuksi vielä suitsin Armin, jonka jälkeen vedin kypärän päähäni. 
"Ai sä oot saanut kunnian ratsastaa Armilla?" kuulin jonkun sanovan hyväntuulisesti vähän matkan päästä. Käännyin ja huomasin Annan taluttavan Epiä sen karsinaan. 
"Joo Amanda kysyi aamulla. Kiva päästä vaihteeksi vähän erilaisen hepan selkään", sanoin hymähtäen ja silitin Armin turpaa. 
"Pidä hauskaa, se on kuulemma tosi kiva", Anna huikkasi ja nyökkäsin tälle hymyillen. Lähdin taluttamaan Armia ulos kentälle, jossa vielä juuri ja juuri pärjäsi ilman lisävalaistusta. Illat olivat alkaneet vauhdilla hämäremään ja kokoajan aurinko alkoi laskea aikaisemmin. 

Taluteltuani Armia kentällä hyvän tovin, pysäytin tamman jakkaran vierelle ja heti alkuun jouduin lyhentämään jalustinhihnoja ilmeisesti Amandan jäljiltä melko reippaasti. Jakkaralta pääsin näppärästi Hania huomattavasti suuremman ratsun selkään. Armi oli suorastaan valtavan ja massiivisen leveän tuntuinen Hanin jälkeen, vaikka oikeasti tammalla on korkeuttakin vain hieman reilu 160cm. Armi on minulle suorastaan aika ihanteellisen kokoinen, vaikka minun pituiseni kääpiö menee näppärästi pienempienkin ratsujen kyytiin. Kokosin ohjat käsiini ja kevyesti puristin pohkeeni Armin kylkiin. Tamma lähti reippaasti eteenpäin ja aloin heti hieman jumppailla tammaa suurilla ympyröillä, sekä avo- ja sulkutaivutuksilla. Vauvamahastaan huolimatta Armi liikkui todella letkeästi ja helpon tuntuisesti allani ja itse pääsin keskittymään vain ryhdikkääseen istuntaan ja kevyisiin apuihin. 

Ravityöskentelyä otin kevyesti ja vain keventelin Armin kanssa suurta kahdeksikkoa. Hetken ravailun jälkeen otin muutamat väistöt ja fiilistelin osaavalla koulutammalla ratsastusta. Armin valtaisassa ravissa istuminen tuntui kyllä vatsalihaksissa, enkä jaksanut pitää istuntaani kasassa kovinkaan pitkään. Sitten siirryin taas keventämään, jotten turhaan rasittaisi Armin selkää. Laukkaa en viitsinyt kokeilla, kun tamman maha oli kuitenkin jo sen verran kookas, joten annoin Armin vähitellen venyttää kaulaansa ja rauhaksiin loppuverryttelin sen. Otin vielä käynnissä muutamat pysähdykset, jonka jälkeen vain tiputin ohjat löysiksi, pysäytin Armin, taputin tamman kaulaa ja hyppäsin ratsailta. Huiskin jalustimista irtohiekat pois ja nostin ne siististi ylös ja löysäsin Armin satulavyötä. Katsahdin rautiasta, joka silmäili minua uteliaasti. Kyllä tämmöistä kelpaisi useamminkin hoidella, mutta tuskin Amanda minulle kahta vuokrahevostakaan antaisi ja Hanista en voi luopua, se poni on vienyt sydämmeni. 

Loppukäyntien jälkeen iltaruokinnan aika alkoi jo lähestyä, joten talutin Armin talliin ja karsinassa nappasin siltä varusteet pois. Amanda hääräsi ruokien parissa, mutta liiteli Armin karsinan edustalle nähtyään meidät. 
"No, mitäs tykkäsit?" nainen kysyi hymyillen tietäväisen näköisenä. Kyllä blondi varmasti tiesi, ettei Armista voinut olla tykkäämättä. 
"Kyllä se ihana on", naurahdin ja katselin lempeästi rautiasta tammaa, joka hipelöi turvallaan olkapäätäni herkkujen toivossa. 
"Arvasin että tykkäät. Ei oo sullekkaan mitenkään liian iso", nainen sanoi hieman ehkä pisteliääseen sävyyn. En jaksanut välittää, kyllähän minä valtavillakin hevosilla pystyn ratsastmaan, mutta kyllä se helpompaa on hieman matalammalla ratsulla. 
"Oot sä kyllä suloinen", lepertelin Armille ja Amanda naurahti itsekseen ja lähti kävelemään hevosten ruokien luokse. Kärsimättömät kilpahevoset odottivat jo iltaruokiaan, eikä niitä parane odotuttaa, eteenkään Fellua, joka kuulosti siltä että voisi tulla karsinan ovesta läpi. Amanda ärähti mustalle kilpurilleen ja kyllähän ori vaikeni, ainakin hetkeksi. 

Hoidettuani Armin pois, kävin tiputtamassa sen ruokakuppiin pari porkkanan palaa. Kävin vielä moikkaamassa Haniakin, joka jopa tuli hieman karsinan ovelle kurkkimaan minua. 
"Pari päivää ja päästään taas hyppimään", mutisin ponille. Olin ilmoittanut meidät Isben pitämälle estetunnille, joka järjestettäisiin derbykentällä. Mitäköhän siitäkin tulisi? Eiköhän me selvitä. Lähtiessäni tallilta mielessäni pyöri vielä Armikin, joka oli kyllä lumonnut minut. No, siihen ei paljoa vaadita, ainahan minä kaikkiin hevosiin rakastun ensisilmäyksellä. 

~ Minka Aavikko

3 Vs: Armin päiväkirja lähetetty To Loka 05, 2017 8:01 pm

Amanda S.

avatar
Tallinomistaja
Rimakauhua

"Oletko varma, ettei se räjähdä?", Amanda kysyi tuskastuneena pidellessään kiinni rautiaan tamman riimunnarusta. Perijätär ei voinut levottomille jaloilleen mitään, vaan siirteli painoa jalalta toiselle ja haroi vaaleita kutrejaan pois ohimolta. "Se ei vaikuta kipeältä, mutta olisiko syytä pyytää eläinlääkäri paikalle?", blondi jatkoi hermostunutta liikehdintäänsä ja yritti samalla Armin kaunista päätä silittäen uskotella itselleen, että kantavana oleva tamma oli tässä tilanteessa se, joka tarvitsi rauhoittelua.

"Et voi olla tosissasi?", Isabella naurahti epäuskoisesti ja taputti Armia kaulalle. "Amanda Sokka, Auburnin jääkuningatar, sulaa ja vapisee kun tamma on kantavana?", brunette päästi tirskahduksen, mikä sai Amandan nyrpistämään nenäänsä ja silittämään tamman päätä entistä kiivaammin. "Se on täysin kunnossa, kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Mitä sanoisit eläinlääkärille? Apua, hevoseni maha on iso ja pinkeä. Ainiin, se on kantavana?", Isabella lisäsi huvittuneena ja astui askeleen taaksepäin katsellakseen kaunista rautiasta.

"Heko heko", Amanda sai juuri ja juuri mutistua mutristettuaan nyrpeänä huuliaan. Totta se oli: blondilla ei ollut eläessään ollut omaa, kantavaa tammaa, ja juuri tällä hetkellä se tuntui maailman stressaavimmalta asialta. Mitä jos jokin menisi pieleen? Perijätär ei kestäisi sitä tuskaa ja syyllisyyden määrää, jos tämä ei huomaisi hälytysmerkkejä ajoissa. Ja juuri nyt, vastoin kaikkia järjen ja luonnonlakien sanelemia ääniä, Amanda oli täysin vakuuttunut, että jokin oli pielessä. "Yritätkö muka uskotella, ettei tuo valtava, kiinteä pallo, joka uskoakseni vielä vuosi sitten oli lihaksikas kouluhevosen vatsa, koidu Armin kohtaloksi?", blondi jupisi. Aikaisemmat varsat olivat syntyneet Isabellan tammoista, joten Amanda ei ollut tuntenut tarvetta valvoa tai tarkastella niiden mahoja. Varsat olivat aina vain putkahtaneet maailmaan, mutta pikkuhiljaa isosiskon mustat silmänaluset sekä univelat juuri niinä kriittisinä päivinä alkoivat käydä järkeen. "Voin pahoin", blondi vikisi ja hyökkäsi halaamaan hölmistynyttä rautiasta, joka oli seissyt täysin hievahtamatta kartanon syksyisellä pihalla, aivan tallin edessä, jo hyvän tovin.

Isabella huokaisi ja pudisti päätään. "Teet tästä ihan liian ison numeron, niin kuin aina kaikesta", viimeiset sanansa nainen mutisi, mutta blondin kuultua ne, joutui tämä vastaanottamaan murhaavan katseen siskoltaan. "Koittaisit keskittyä oikeisiin ongelmiin, Armi pärjää kyllä", brunette tokaisi, taputti vielä kerran rautiasta ja lähti kävelemään kohti tallia. Oikeastaan Isabella tunsi nauttivansa tilanteesta täysin rinnoin: oli suorastaan nautinnollista nähdä, miten Amanda kiemurteli ja pureskeli huuliaan tietämättä miten toimia.

"Screw you", blondi huusi kapinallisesti Isabellan perään, ja hymähti sitten tyytyväisenä itseensä. Nainen veti terävästi henkeä ja katsoi sinisillä silmillään kaunista tammaansa. "Hoida homma kotiin A", Amanda tsemppasi, mutta tajusi nopeasti tarvitsevansa sitä paljon enemmän kuin rautias. Samassa ruusukultainen iPhone alkoi väristä ja soida blondin taskussa. Armi höristi korviaan ja alkoi hamuamaan taskuja, huiskutellen leppoisasti polttiaisia pois suuren mahansa alta.

"Amanda Sokka", perijätär vastasi kireästi. "Anteeksi kuinka, Verneri? Verneri Kaajapuro?", vaaleaverikkö naurahti uskomatta itsekään sitä, kuka hänelle soitti tunnistettuaan miehen äänen. "Kyllä, soitit Auburnin puhelimeen ja ei, siskoni ei ole juuri nyt tavoitettavissa. Mutta pyydän, kerro asiasi, voin välittää viestiä siskolleni", Amanda vilkaisi tallin suuntaan, jonne Isabella oli hävinnyt. Nainen hymyili pirullisesti ja alkoi silittämään taskuistaan kiinnostunutta tammaa vihdoin rauhallisesti.


_________________
Amandan kullannuput Leevi, Fellu, Riepu, Lefa, Hani ja Armi. 💘
http://sunnuntai.esy.es/auburn

4 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Pe Loka 13, 2017 10:59 am

Amanda S.

avatar
Tallinomistaja
Suolaisia kyyneliä ja kermakarkkeja

Kännykkä värisi ja soi valkoisella, maalaisromanttisella antiikki yöpöydällä. Amanda käänsi kylkeään ja mutisi puoliunessa kirosanoja: oikeasti, kuka kehtasi soittaa tähän aikaan? Perijätär pyyhki kultaisia kiehkuroita naamaltaan ja nosti vaaleanpunaisen unimaskin silmiltään nähdäkseen, mitä iPhonen näytöllä luki. Amanda siristi silmiään. Isbe. Nainen päästi syvän haukotuksen ja hieroi toisella kädellä ohimoaan - syyn blondin unien katkaisemiseen tulisi olla hyvä. Ei, vaan erittäin hyvä. Perijätär painoi vihreää luuria päästäen tyytymättömän ja unisen murahduksen vastaukseksi.

"Amanda, Armi varsoo", hätääntynyt ääni toisessa päässä ilmoitti. Blondi käänsi kylkeä sängyssä, eikä keskeytetyiltä uniltaan pystynyt heti rekisteröimään informaatiota.
"AMANDA, SE VARSOO NYT", ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, Amanda ymmärsi mistä oli kyse. Isabellan ääni ei kuitenkaan ollut onnellisen hoputtava, vaan käskevä ja pelonsekainen. Perijätär ei saanut vastattua mitään, vaan heitti iPhonen sulkematta puhelua jonnekin pehmeiden samettilakanoiden sekaan. Varsa, se oli tulossa nyt. Tänään. Heti. Amanda hyppäsi sängystään vauhdilla napaten mukaansa ainoastaan valtavalta nojatuolilta hupparin sekä yöpöydältä ponnarin. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä: perijätär kiskoi pitkät hiuksensa nutturalle, samalla kun juoksi kartanon portaikkoa kohti aulaa huppari kainalossaan. Ajatukset eivät olleet selkeitä, vaan sumeita, nopeasti ohi lipuvia kauhukuvia kaikesta siitä, mitä oli mahdollisesti tapahtunut tai tapahtumassa. Ajatuksissaan Amanda unohti viimeisen portaan, ja kaatui vauhdilla alas marmorilattialle. Perijätär ulvahti, mutta kampesi itsensä nopeasti ylös - lyhyissä unishortseissaan nainen huomasi verta vuotavan polvensa, muttei välittänyt. Mitä mä sanoin sulle A, Amanda mietti tuntiessaan kyyneleen kihoavan silmäkulmaansa. Sulla piti olla homma hallussa...

"MITÄ TAPAHTUU MISSÄ SE ON?", Amanda kiljui saapuessaan talliin ja nähdessään Armin tyhjän karsinan. Tallilla oli täysin hiljaista, eikä perijättärellä ollut mitään hajua kellonajasta. Ulkona oli hämärää, joten ei yö, joten varmasti hyvin aikainen aamu. Blondi juoksi tyhjässä tallissa hätääntyneenä avaten huoneiden ovia - toimisto, rehuhuone, satulahuone... Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Nainen oli juuri syöksymässä käytävälle ja suuntaamassa ulko-ovelle, kun Isabella juoksi kalman kalpeana vastaan.

"Amanda", brunette sai hengästyneenä sanottua.
"Vihdoin, Armi varsoo tarhassa, Anna on siellä ja kaikki ei ole hyv...", Isabella ei saanut sanottua loppuun, kun Amanda ampaisi kumisaappaissaan, unishortseissaan ja päälleen kiskomassa hupparissaan juoksuun, töytäisten siskonsa samalla sivuun.
"Haen tarvikkeita", Isabella huusi ulos viilettävän Amandan perään, suunnaten sitten satulahuoneeseen.

Kylmä syystuuli piiskasi blondin kasvoja, kun tämä juoksi adrenaliinin kohistessa suonissaan. Isabellan sanat olivat olleet pahinta myrkkyä perijättären korville - kaikki ei ole hyvin. Niin brunette oli ollut sanomassa. Amanda näki nelostarhan jo siintävän edessään, ja kuuli tuskaista hirnuntaa.
"MITÄ TAPAHTUU", blondi huusi tuntiessaan sydämensä repeävän kohta ulos rinnastaan. Anna rauhoitteli rautiasta tammaa, kun se kuopsutti maata, kävi makaamaan ja nousi välittömästi taas ylös. Hani ravasi ympäri tarhaa höristen ja lietsoen paniikkia ympärilleen: Amanda hidasti vauhtia ja tajusi, ettei ollut pelostaan sokeana ja kuurona ymmärtänyt, minkälainen kaaos tallipihalla vallitsi. Kaikki olivat levottomia.

"Amanda, ota Hani kiinni, nyt!", Anna näki kauhusta kankean serkkunsa, mutta loi tähän määrätietoisen katseen: nyt oli toimittava. Amanda ei edelleenkään ymmärtänyt, mistä tässä kaikesta oli kyse, mutta alittaessaan tarhan aidan, ei epäröinyt toimia.
"Pidä siitä kiinni", Anna sanoi tasaisella äänellä, joka kuitenkin särisi hieman. Violettipään asenne oli kuitenkin rautaisen ammattitaitoinen, joten perijätär päätti totella. Hani ravasi tarhan aidan viertä viskoen pientä ponin päätään, joten Amanda päätti pysähtyä kirjavan reitille. Luojan kiitos Minka oli tehnyt ponin kanssa ensiluokkaista työtä, ja pelkkä hupparin taskujen penkominen huijausmielessä sai tämän kiinnostuksen heräämään. Kiinnostuneen ponin tullessa Amandan vierelle, tämä tarttui sitä otsatukasta ja piti sitä paikoillaan. Jäänsinisillä silmillään perijätär katsoi Annaa ja Armia vain nähdäkseen, että tamman hännän alta roikkui punainen, nukkainen kalvo. Amanda veti terävästi henkeä. Heillä oli kiire.

Isabella oli ilmestynyt tarhan ulkopuolelle ja heitti siskolleen ponin riimun välittömästi. Amanda pujotti sen kirjavan päähän, että sai tästä paremman otteen.
"Saitko sen puhkaistua", Isabella kysyi Annalta huolestunut ilme kasvoillaan, ojentaen tälle saksia.
"Joo, sain. Mutta Armi ei varso tänne tarhaan, liian levotonta. Se pihtailee. Varsomiskarsinaan on tosi lyhyt matka, talutetaan se sinne, vaikka sitten riskillä", Anna sanoi reippaalla äänellä ja Isabella nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Amanda ei tuntenut enää kehoaan, vaan tuijotti hievahtamatta rautiasta tammaa, joka hikosi ja liikehti levottomasti.
"Amanda, tule sitten perässä", Anna sanoi, napaten rautiaan tamman riimunnaruun kiinni ja lähtien taluttamaan tätä kohti porttia. Armi näytti kamalalta ja liikkuminen vaikealta.

Kun Isabella, Anna ja Armi olivat hävinneet talliin, seisoi Amanda yhä hievahtamatta tarhassa kirjavan ponin vieressä. Kuolisiko varsa? Kuolisiko Armi? Mitä oli edes tapahtunut? Hani viskoi levottomasti päätään, jolloin perijätär havahtui ajatuksistaan. Maassa lojui Armin loimi sekä runsaasti veristä eritettä, eikä Amanda ymmärtänyt mihin se edes liittyi. Tämä oli viimeinen kerta, kun blondin hevonen saisi varsan. Jos saisi edes nytkään. Nainen otti riimun Hanin päästä, loimen maasta ja lähti kiireesti alittaen tarhan aidan talliin.

"Amanda", Isabella sai sanottua varsomiskarsinan ulkopuolelta. Naisella oli käsissään betadinepullo, pinteleitä ja puhdistustarvikkeita. Blondi nielaisi astellessaan kohti karsinanovea: sisältä kuului puuskutusta, levottomia hörähdyksiä sekä hiljaista, lempeää tsemppausta.
"Soo, hyvin menee", Anna kuiskutteli tammalle, samalla kun auttoi vetämään varsaa supistuksien tahdissa ulos.
Rautias makasi hikisenä kuivikkeiden seassa ja hirnahti kimeästi. Yhtäkkiä Anna lopetti vetämisen. Amanda tuijotti tapahtumaa kyyneleet silmissään ja muisti, ettei ollut hengittänyt vähään aikaan. Perijätärtä pyörrytti.

Pieni, vaalea varsa valahti kuivikkeille. Se oli liikahteli vaimeasti ja minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Armi puuskutti ja kaikki kolme, Isabella, Anna ja Amanda, tuijottivat pientä uskaltamatta sanoa ääneen mitään. Sinä hetkenä kartanon maat täyttyivät odotuksesta - ja toivosta. Lopulta varsa liikkui niin, että se nousi pitkine etujalkoineen rintakehänsä päälle. Anna hymyili helpottuneena ja tarkisti varsan navan.
"Annatko isbe sitä laimennettua betadinea, puhdistetaan napa ja sieraimet", violettipään ääni tärisi. Isabella nyökkäsi ja ojensi pullon sekä puhdistusliinoja.

***

Amanda istui varsomiskarsinan edessä kahvikuppi kädessään ja tärisi.

"Hei, kaikki on hyvin", Isabella oli juuri saapunut tallituvasta, ja istahti siskonsa viereen käytävälle. Brunette nojautui Amandaan kiinni ja hymyili.
"Ei kukaan osannut odottaa tällaista, siksi Anna vei Armin aamulla tarhaan. Mitään merkkejä varsomisesta ei ollut: mittasin illalla ruumiinlämmön, utareet olivat normaalit ja häntäkään ei ollut löystynyt. Armi tosiaan halusi yllättää meidät", Isabella yritti lohduttaa edelleen järkyttynyttä blondia, joka tuijotti tyhjyyteen lasittuneilla silmillään.
"Ja kukaan, ei kukaan, voi sille mitään, jos istukka irtoaa ennen aikojaan", brunette lisäsi, halaten kahvikuppiaan tiukasti pitelevää siskoaan. Amanda mumisi jotain epämääräistä vastaukseksi, huokaisten sitten raskaasti.
"Pääasia että varsa voi hyvin. Ja jestas miten kaunis tamma se onkaan", Isabella hymyili lumoutuneena. Varsa oli noussut puolessa tunnissa jaloilleen, imi tyytyväisenä maitoa ja Armi oli osoittaunut väsymyksestä huolimatta upeaksi emäksi. Sitä kukaan tallilla ei ollut edes epäillyt.

"Paljonko kello on", Amanda sai sanottua, nojautuessa tiukemmin Isabellaa vasten. Siskon myötätunto ja lohdutus tuntui todella tärkeältä juuri sillä hetkellä.
"Kymmenen", Isabella vastasi. Oli kulunut muutama tunti siitä, kun koko episodi oli alkanut. Brunette alkoi kaivaa taskujaan, ja nappasi sieltä rapisevan, Britannian lipuin koristellun paperipussin.
"Sinun on korkea aika mennä vaihtamaan jotain lämmintä päälle ja puhdistaa tuo haava", nainen naurahti katsoessaan Amandan kananlihalla olevia jalkoja sekä veristä polvea. Blondi hymähti. Todentotta - kaikki oli ollut niin sekavaa, ettei kipu tai kylmyys ollut tuntunut miltään.
"Tässä, ota fudgea. Verensokeri on ihan hyvä saada nousemaan tämän jälkeen", Isabella ojensi kermanväristä karkkia Amandalle. Blondi nappasi kermaherkun käteensä ja alkoi syömään sitä nautinnollisesti. Todentotta, sokeri maistui sillä hetkellä taivaalliselta.

"Sellainen perjantai 13. päivä", Anna saapui siskosten eteen hymyillen. Amanda hymyili huojentuneesti serkulleen.
"Kiitos, olet enkeli", blondi sai sanottua, nousi Isabellan vierestä ja ryntäsi halaamaan violettipäätä. Häkeltyneenä Anna vastasi halaukseen ja nauroi.
"Ei tarvitse kiittää. Mutta fudgea voin kyllä ottaa, sopii uuden tulokkaan väriinkin kuin nenä päähän", tallimestari virnuili nähdessään Isabellan kädessä olevan paperipussin. Brunette naurahti ja ojensi Amandan syleilystä irti päässeelle Annalle kermakarkin. Blondi käveli karsinan ovelle jääden miettimään violettipään sanoja: saman värinen kuin... fudge.

"Tiedättekö...", Amanda aloitti.
"Olin ajatellut varsalle nimeksi jotain syksyistä, ehkä vaahteran väreihin liittyvää tai jotain sellaista. Mutta nyt minusta tuntuu, että tiedän tasantarkkaan, millä nimellä tätä kaunotarta kutsutaan", blondi hymyili huojentuneesti. Isabella ja Anna katsoivat toisiaan, odottaen jännittyneenä mitä perijätär oli päättänyt.

Amanda laittoi viimeisen palan fudgea suuhunsa ja mumisi samalla mussuttaen:
"Kallan Fallfudge. Karkki."



Viimeinen muokkaaja, Amanda pvm La Loka 14, 2017 1:59 pm, muokattu 1 kertaa


_________________
Amandan kullannuput Leevi, Fellu, Riepu, Lefa, Hani ja Armi. 💘
http://sunnuntai.esy.es/auburn

5 Vs: Armin päiväkirja lähetetty La Loka 14, 2017 1:58 pm

Amanda S.

avatar
Tallinomistaja
Pieni syysihme


_________________
Amandan kullannuput Leevi, Fellu, Riepu, Lefa, Hani ja Armi. 💘
http://sunnuntai.esy.es/auburn

6 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Pe Marras 03, 2017 10:58 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
3.11.2017 Sosiaalisuus hukassa

Mä en ollut kiljujatyyppiä, mutta mun teki älyttömästi mieli kiljua, kuullessani pääseväni Armin hoitajaksi. Jos se sujuisi hyvin, voisin päästä vuokraajaksi, kuten saisin näytettyä porukoille, että nyt oltiin tosissaan tämän harrastuksen kanssa. Jätin kiljumisen välistä ja rupesin kinumaan kyytiä. Jotenkin ei yllättänyt yhtään, etten edes päässyt kysymään vanhemmilta. Veljeni joutui siis kuskiksi, sillä hän oli joka tapauksessa lähdössä johonkin. Siitäkään en voinut yllättyä, ettei tämä minulle kertonut, että minne oli menossa.

Olin jo kertaalleen käynyt Auburnissa, mutta silti paikan näkeminen salpasi hengen. Hieno kartano ja talli, isoja tarhoja täynnä toinen toistaan hienompia hevosia. Yritin muistella missä mitäkin oli, mutta luovutin nopeasti. Vilkuilin tarhoja, joissa näytti olevan paljon porukkaa. Lähdin kävelemään polkua pitkin tarhojen viertä, olettaen, että uusi hoitohevoseni olisi myös tarhailemassa muiden tapaan. Katsahdin mustia talvitennareitani, kulahtaneita vaaleita farkkuja, mustaa lyhyttä toppatakkia ja harmaata huivia. Ei ehkä parhaimmat tallivaatteet, mutta nekin oli jo tarpeeksi vaikeaa löytää kaapista. Ratsastushousut eivät tuntuneet fiksulta valinnalta ja vielä muita tallivaatteita ei ollut kerääntynyt. Syksyllä käyttämäni takki oli jo liian kylmä.

Kauaa ei tarvinnut kävellä, kun tunnistin tarhassa oleskelevan tamman sekä sen lähistöllä telmivän varsan. En päässyt yli siitä, kuinka suloinen tuollainen pieni tammavarsa oli. Armin ja varsan tarhakaverina oleva poni vilkaisi Karkkia, kun varsa pyrähti laukkaan. Liikahdin lähemmäs aitaa, jääden vain katselemaan kolmikkoa. Hivuttauduin aitaa kohden, kuin peläten herääväni ihanasta unesta, jos liikkuisin liian nopeasti. Unohduin johonkin omaan kuplaani vain tuijottelemaan Karkin kirmailua ja aikuisten tammojen käyskentelyä.
"Kyllä niihin saa koskea, ei tarvitse pelkkään katsomiseen tyytyä", kuplani poksahti jonkun ilmestyessäni taakseni. Käännähdin ja kohtasin pitkän blondin. Olin tavannut tallin toisen omistajan Amandan ensimmäisellä kerralla kun kävin ja hän oli minulle myös ilmoittanut pääseväni hoitajaksi.
"Otetaan ne sisälle, ne otettaisiin muutenkin kohta", nainen jatkoi. Nyökkäsin pienesti. Mihin ihmeeseen mun sosiaalisuus katosi?

Armi ja Karkki saatiin karsinaan, jonne ei ollut pitkä matka tarhasta. Kävin etsimässä Armin harjat, jotka löytyivät siisteistä tiloista helposti. Pujahdin vaaleansininen harja kädessäni tilavaan karsinaan. Armi katseli minua lempeillä silmillään, mutta Karkki ei tyytynyt vain katselemaan. Varsa tuli luokseni ja hetken ihmeteltyään nappasi huivistani kiinni. Se toden totta oli epäkäytännöllinen tallilla, varsinkin varsan kanssa. Nauraen pelastin huivini Karkilta, ottan huivin sitten pois ja laittaen sen karsinan ulkopuolelle. Tammavarsa ei jättänyt minua rauhaan, joten rapsuttelin sitä hetken. Karkin kyllästyessä minuun, siirryin Armin viereen. Harjasin ja rapsuttelin sitä ilman kiirettä. Tuokion keskeytti ääni, jonka puhelin päästi ilmoittaessaan uudesta viestistä. Puhelin olikin ollut yllättävän hiljainen, joten kaivoin valkoisen Honorin taskustani. Huokaisin syvään nähdessäni viestin.
äiti 17.32: Ala tulla jo, oon parkkipaikalla
Jos haluaisin jatkaa Auburnissa, olisi parasta mennä nopeasti parkkipaikalle. Kohtalooni alistuneena rapsutin nopeasti kumpaakin hevosta ja lähdin kiikuttamaan harjoja takaisin paikoilleen.

Astuessani tallista ulos, en malttanut odottaa pääseväni kertomaan jollekin tallireissustani, vaikka se oli loppunut lyhyeen. Pitäisi kysyä seuraavaa kertaa ajatellen, että mitä kaikkea hoitajan pestiini kuului. Ja sen jälkeen selittää porukoille, miten tämä aika ei riittäisi millään tallilla oloon ja kaiken tarvittavan tekemiseen. Oli se sitten mitä oli. Istahdin autoon pelkääjän paikalle. Äiti nyrpisti nenäänsä, jatkoi puhumista handsfree-laitteeseensa ja lähti ajamaan. Katsoin ikkunasta vaihtuvaa maisemaa, tajuten ettei mulla ollut ketään kenelle kertoa Armista. Kavereita lukiosta ei kiinnostanut hevoset, eikä oikein ketään muutakaan. Äiti ei edes kerennyt kuunnella mitään. Hetken päästä tämä lopetteli puhelunsa. Hiljaisuus laskeutui autoon ja olin jo avaamassa suutani, kun äidin puhelin alkoi soimaan.
"Ei, et soittanu pahaan aikaan. Ei mulla oo nyt mitään tärkeetä", äiti sanoi kirottuun laitteeseensa vastattuaan puheluun. Niinpä niin, eihän oma tytär ollut mitenkään tärkeä.

7 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ti Marras 07, 2017 9:29 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
7.11.2017 Hyppykoikkaloikka

Kurkistin tallitupaan, sillä talli oli ollut kamalan hiljainen. Olin kyllä huomannut Armin ja Karkin olevan syystä tai toisesta sisällä. Melkein kaikki hevoset olivat pihalla ja tallilaiset eivät olleet vielä kerenneet tulla, koska kello ei ollut vielä paljoa. Olin siis aika ajoissa. Sillähän ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että saatoin skipata pari päivän viimeistä lukiotuntia, koska ei ollut läsnäolopakkoa. Saatoin myös käyttää hyväkseni yhtä vuotta vanhempaa opiskelijaa, joka tarjosi minulle kyytiä kotiin. Raukka ajoi ensin minut kotiin ja suostui vielä heittämään minut Auburniin. Enhän minä voinut mitään sille, että toiset ihastuivat minuun helposti. Tallitupakin oli hiljainen, mutta huomasin kahvia juovan naisen, jolla oli lyhyet ja violetit hiukset.

Muistaakseni Amandalta kuulin violettihiuksisesta tallimestarista, mikä tämän nimi olikaan. Anni? Vai Anne? Anna! Kuulin tervehdyksen, jolloin vilkaisin taas naista. Minut oli mitä ilmeisimmin huomattu, joten vastasin tervehdykseen hymyillen.
"Mä oon Nita, alotin just Armin hoitajana", aloitin esittelemään itseäni. Sain sentään sanoja suustani, toisin kuin ensimmäisenä päivänä. Anna nyökytteli, ilmeisesti hänelle oli kerrottu uudesta hoitajasta. Olin osunut oikeaan, sillä seuraavaksi nainen esitteli itsensä tallimestari Annaksi.
"Ei sulla olis mitää ideoita, mitä mä voisin tehdä Armin ja Karkin kanssa?" hymyilin.
"Karkkia voisi totuttaa riimuun, eikä Armikaan pahaksi varmaan pistäis pientä kävelylenkkiä. Voisin tulla mukaan auttamaan", Anna sanoi hetken pohtimisen jälkeen.

Armi seisoi narun päässä valppaasti ympärilleen katsellen, mutta silti se ei ollut lähdössä mihinkään ilmansuuntaan. Tai ainakin toivoin niin. Tamma oli karsinassa heti tutkinut taskuni, joissa mulla ei harmillisesti ollut mitään. Pitäisi muistaa tuoda jotain. Karkki piti ihan omia bileitä meidän perässämme Annan kanssa. Olin todennut, ettei mulla ollut mitään kokemusta varsoista ja luovuttanut ilomielin varsan Annan käsiin. Kuulin, tai ainakin kuvittelin kuulevani, muutaman kirosanan. Käänsin katseeni uteliaana taaksepäin, sillä Armi ei vaatinut huomiota ihan koko ajan. Pääsinkin todistamaan muutaman hienon loikan, jonka jälkeen Karkki rauhoittui steppailemaan. Kieltämättä varsasta näki sokeakin, tai varsoista mitään tietämätön, että siltä löytyi potentiaalia kouluradoille.

Kiertelimme pitkin pihaa, jotain jutellen. Tosin se olin ehkä minä, joka enempi puhua pölpötti. Välillä puhetaito katoaa kokonaan, välillä puhetta ei vain saa loppumaan. Päästin suustani varmaan ties mitä outoksia ja typeryyksiä, mutta Anna ei onneksi näyttänyt välittävän. Violettitukka vaikutti todella mukavalta, ainakin oman ihmistutkani mukaan. Yleensä se varoitteli epämiellyttävistä ihmisistä heti, mutta toki oli kertoja kun se oli pettänyt minut. Hyvinkin pahasti. Toivoin tosissaan, ettei se pettäisi minua enää ikinä. Kaksikko saatiin takaisin karsinaan, jonne jäin viel hetkeksi rapsuttelemaan tammoja, ajatuksiini vaipuneena. Mua ei huvittanut vielä lähteä kotiin. Porukat ei muuten huomanneet mitään mitä tein, mutta heti jos olin vapaaehtoisiltakin tunneilta pois koulussa, sain kuunnella saarnan. Armin ja Karkin seura oli paljon mukavampi vaihtoehto.

8 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ma Marras 13, 2017 10:48 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
13.11.2017 Kaikki hyvin, vai onko?

Livahdin taas koulusta ajoissa, mutta nyt mulla oli hyvä syy. Jimikin oli jopa lähtenyt hakemaan mua, sillä tällä ei ollut mitään tekemistä. Veli myös ymmärsi, miksi mä en kyennyt olemaan koulussa yhtään pidempään. Tää oli viikko, jolloin olisin vain halunnut hautautua peiton alle ja pysytellä siellä. Siitäkö vasta olisi riemu revennyt porukoilla, vaikka nämä olivat kokeneet ihan saman kuin minä ja Jimi. He olivat myös menettäneet jotain tärkeää, mutta se ei tuntunut vaikuttavan näihin yhtään. Mutta mä olin yrittänyt, enempää ei multa voisi vaatia. Täysin kyselemättä Jimi kuskasi mut myös tallille.

Hain ensin Armin harjat, jonka jälkeen suuntasin ulos hakemaan tammaa ja tämän varsaa tarhasta. Huomasin ihan oikeasti tarvitsevani kaksikkoa, muuten olisin siellä peiton alla. Nämä tulivat vaivattomasti sisälle, josta olin enemmän kuin tyytyväinen. En olisi jaksanut ruveta vääntämään mitään juuri nyt. Tammojen ollessa karsinassa, nappasin yhden Armin vaaleansinisistä harjoista ja lähdin mekaanisesta harjaamaan punarautiasta. Huomaamattani aloitin puhumaan hiljaisella äänellä, kertoen Armille ja Karkille kaiken. En ollut pitkään aikaan pukahtanut koko aiheesta, asiasta ei puhuttu meidän talossa. Lukiosta kaverit toki tiesivät, mutta en ollut kertonut ihan kaikkea. Nyt ensimmäisinä olentoina maan päällä, kaksi tammaa saivat kuulla koko tarinan minun näkökulmastani.

Harjaaminen loppui, joten jäin rapsuttelemaan kumpaakin. Saadessani tarinani loppuun, kyyneleet halusivat vieriä poskille. Painoin pääni Armin kaulaa vasten. Tamma kaarsi kaulaansa, kuin suojatakseen minua. Miten tuollaista eläintä ei voisi rakastaa sydämensä pohjasta? Punarautias luki mua kuin avointa kirjaa, tietäen mitä tarvitsin. Ja pienillä eleillä hevonen auttoi mua. Karkki tuuppasi mua turvallaan, kuin kysyen mikä mulle tuli. Hevosten reaktiot saivat muutamat yksinäiset kyyneleet liikkeelle. Sain ilmeisesti aikaan myös pienen nyyhkäisyn, joka herätti jonkun huomion.
"Onks kaikki hyvin?" joku kysäisi. Nostin pääni Armin kaulalta ja suuntasin katseeni karsinan ovelle. Punatukkainen mies katseli mua, ehkä hieman huolissaan. Pyyhkäisin nopeasti valuvat kyyneleet pois. Millä hiton oikeudella toinen tuli kyselemään? Mä olin just vuodannut kaiken kahdelle hevoselle ja tietyllä tapaa repinyt hieman parantuneet haavat auki. Henkäisin syvään, eihän se oikeasti toisen vika ollut.
"On, kaikki on ihan hyvin", yritin hymyillä.

Punatukka katsoi mua epäillen, mutta jätti asian siihen.
"Mä oon muuten Nita, alotin Armin hoitajana vähän aikaa sitten", jatkoin kun toinen ei sanonut mitään.
"Jonathan. Oon tallityöntekijä ja vuokraan Eelaa", mies esitteli. Hain mielessäni erihevosia, yrittäen yhdistää jotakin Eelaan. Luovutin ja vilkaisin miestä. Ei mikään perinteinen heppapoika. Katselin Jonathania vain hiljaa, odottaen, että tämä jatkaisi matkaansa sinne minne olikaan ollut menossa. Mä en ollut mitenkään seurallisella tuulella. Pikemminkin olisin vain halunnut jatkaa rauhassa hevosten kanssa.
"Oisitko tarvinnu apuu jossai?" Jonathan kysyi. Katsoin tätä hetken hämmentyneenä. Oikeasti? Okei nyt, kukaan ei tiedä syytä jos oot kun perseeseen ammuttu karhu tai itket yksinäs.
"Mä olin ajatellut et näiden kans vois lähtee käveleen. Mut tarvisin jonkun ton nuoremman taluttajaks", totesin.

Mun hämmästykseks, okei ei siinä kai mitään hämmästeltävää oikeasti ollut, Jonathan suostui ottamaan Karkin ja lähtemään meidän kanssa kävelylle. Armi käyttäytyi täysin moitteettomasti, tamma kulki oikein nätisti mun vieressä. Varsakin kuulosti tulevan paljon nätimmin, kuin Annan kanssa käydyllä kävelyllä. Me neljä käveltiin hiljaisuuden vallittessa viileässä ilmassa. Mä en tosiaan ollut millään sosiaalisella tuulella, eikä mies yrittänyt pakosti vääntää mitään keskustelua. Ai että kun nyt tuntui liikkuvan ei-niin-hyvät ensivaikutelmat suuntaan ja toiseen.
"Mite sä oot tän oikee lumonnu?" Jonathan kuitenkin ihmetteli jossain vaiheessa. Käänsin päätäni katsoakseni kaksikkoa ja soin miehelle ihan aidon virnistyksen. Se jäisi ehkä viikon ainoaksi.

9 Vs: Armin päiväkirja lähetetty La Marras 25, 2017 11:33 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
24.11.2017 Humputtelua

Katselin valkoisen aidan takaa tammojen touhuilua tarhassa. Mulla tuli ihan mieleen ensimmäinen päivä hoitajana, kun olin katsellut samaisen aidan takana. Olihan tämäkin toisaalta ensimmäinen kerta. Olin saanut porukat vakuuttuneiksi, että olin nyt löytänyt mulle sopivan harrastuksen. Vielä tosin pitäisi törmätä Amandaan tai Isabellaan, jotta voisin ilmoittaa asiasta vielä. Naurahdin hiljaa, kun Karkki pisti oman näytöksen pystyyn. Niin hevosten kuin itseni hengitys höyrysi kevyesti ilmaan. Hieroin käsiäni yhteen, ehkä kaksikon voisi napata sisälle ennen kuin jäätyisin itse ihan kokonaan. Ulkona ei ollut oikeasti edes kylmä, kunhan palelin muuten vain.

Olin vilkuillut ympärilleni tallissa, mutta en ollut nähnyt merkkiäkään perijättäristä. Tosin eihän mulla ollut lopulta hajuakaan siitä, kuka olisi Isabella. Olin juuri kaivamassa puhelintani taskusta laittaakseni Amandalle viestiä, kun pitkä blondi käveli pitkin käytävää.
"Hei! Mä sain selvitettyä asioita ja olisin kiinnostunu siitä vuokraamisesta ja valmennuksista", höpötin innoissani. Amandan katsoessa minua, tunsin kuitenkin kutistuvani pieneksi maan matoseksi ja tunsin palavaa halua kadota maan alle.
"Hienoa, hoidetaan muodollisuudet myöhemmin paremmalla ajalla", Amanda aloitti ja selitti nopeasti asiat läpi. Mukaanlukien sen, että ihan vielä ei Armilla pääsisi valmennuksiin, mutta voisin lainata Rillaa tahtoessani. Nyökyttelin, kaikki kuulosti hyvältä.
"Onks jotain mitä mä voisin tehdä Armin ja Karkin kanssa?" uskaltauduin kysymään, ennen kuin blondi lipuisi paikalta pois. Naisen taas katsoessa minua, toivoin, että olisin pitänyt suuni kiinni.

Amanda oli heittänyt muutaman ehdotuksen, joista yhden toteuttaisin. Kunhan saisin jonkun avuksi. Harjattuani tammat ja hetken niiden kanssa touhuttuani, suuntasin tallitupaan. Jos tarvitsisin jonkun apuun, sieltä varmasti löytyisi edes joku. Tunnistin tallituvassa istuvan tummatukkaisen naisen, mutta jouduin hetken aikaa etsimään nimeä aivojeni syövereistä. Ihan varmasti olin sen kuullut jossain vaiheessa.
"Hei, sähän olit Gabriella? Mä oon Nita, taidettiin törmätä niillä jatkoilla", hymyilin kun nimi palasi mieleen.
"Hei. Ja joo, Gabriellahan mie", nainen hymyili, katsoen sitten minua odottavasti.
"Ajattelin et olisiks halunnu tulla auttaan vähän Armin ja Karkin kanssa. Ja seurakin kelpais", ehdotin varovasti.
"Voin mie tulla", Gabriella totesi. Hieman innostuneena selitin suunnitelmani, jonka jälkeen me lähdettiin yhdessä tuumin hevosten luokse.

Mun oloni oli aika hutera, sillä en ollut ihan tottunut tälläiseen. Armi onnekseni asteli tasaisesti eteenpäin, toisin kuin jälkikasvunsa, joka paineli menemään pitkin kenttää. Paljas selkä lämmitti jalkoja mukavasti ja mun oloni tuntui aina vain varmemmalta jokaisen askeleen jälkeen. Mä näytin varmasti todella upealta hevosen selässä kulahtaneissa farkuissani, talvikengissä ja toppatakissa. Kypärä sentään oli ihan kunnollinen ja tyylikäs, sillä olin tuonut omani jo valmiiksi tallille. Jos vaikka sattuisin pääsemään hevosen selkään, kuten tänään kävi.
"Kiitos, että tulit auttamaan", hymyilin Gabriellalle.
"Ei mitään. Pääsitkö ekaa kertaa nyt Armin selkään?" nainen kysyi.
"Joo, sain tilaisuuden ja se oli pakko käyttää. Ketä sä muuten hoidat tai vuokraat? Mä oon välillä ihan sekasin et kuka on kuka. Ja kuka hoitaa, vuokraa tai omistaa minkäkin hevosen", naurahdin.
"Yleinen ongelma, mutta Minaa alotin just vuokraamaan", Gabriella kertoi.

Olisin halunnut jäädä loppuelämäkseni istumaan Armin selkään, vaikka me vain käveltiin pitkin kenttää. Karkki oli jo hieman rauhoittunut ja kävelikin jo enemmän meidän vieressämme. Välillä varsa kävi käymässä Gabriellan luona, jos vaikka saisi rapsutuksia tai jotain muuta kivaa. Kun tulin lopputulokseen, että nyt olisi oikeasti aika lopettaa, ohjasin Armin vähän lähemmäs kentän porttia. Pysäytettyäni tamman, kumarruin kietomaan käteni sen kaulan ympärille ja painoin pääni kaulaa vasten. Mä rakastin jo tätä hevosta ja tätä paikkaa.

10 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ma Tammi 08, 2018 10:50 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
8.1.2018 Treeniä, miehiä, treeniä...

"Täällä haisee", Minja totesi, kun pujahdin Armin karsinaan. Pyöräytin silmiäni tammalle, suunnatessani harjaamaan tammaa.
"Älä välitä tosta, sitä ei vaan oo hevoskärpänen vielä purassu", hymähdin enemmän Armille kuin ystävälleni.
"Mikä puree? Missä?" brunette meinasi hätääntyä, mutta tyytyi mulkaisemaan pahasti kun mä rupesin nauramaan. Rautias tutki mun taskut, ennen kuin se päästi mut harjaamaan. Kerkesin tekemään muutaman vedon, kun Minja avasi taas suunsa.
"Noni, missä ne miehet on?" tämä tivasi.
"En mä tiedä, voi olla, ettei kukaan satu tänään tähän aikaan tallille. Ei täällä oo mitää tarkkaa aikatauluu millon kukakin käy", nauroin.
"No pitäs olla", tyttö hymähti.

Siirsin Armin raviin tyhjässä maneesissa ja ratsastin hieman uran sisäpuolella isolla pääty-ympyrällä. Asetin kevyesti sisäänpäin ja tein muutamat puolipidätteet, joiden jälkeen ratsastin taas eteen. Mulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettei Armi olisi osannut mun melko helppoja tehtäviä, mutta mä halusin oppia ratsastamaan ne niin, että osaisin koota ne palasista jonkun hankalamman hevosen kanssa. Seuraavan puolipidätteen aikana väistätin tammaa pari askelta ulospäin, palautin takaisin uran sisäpuolelle ja ratsastin taas eteen. Alkuun ne menivät vähän niin, että jompikumpi pää jäi jälkeen, mutta muutaman toiston jälkeen löysin nappulat ja saatiin tasaisia muutaman askeleen väistöpätkiä. Vaihdoin toiselle ympyrälle toiseen päätyyn, jolloin suuntakin vaihtui. Tein samaa vielä toiseen suuntaan, mutta en jäänyt liikoja hinkkaamaan, kun homma kuitenkin sujui.

Tamma laukkasi sujuvaa, rytmikästä laukkaa ympyrällä. Ratsastin huolellisesti maneesin poikki ja vaihdoin ympyrää, omasta mielestäni hyvin valmistautuneena ja tarkoituksena jatkaa vastalaukassa. Armi oli eri mieltä ja vaihtoi laukan, ennen kuin mä kerkesin edes huomata. Armi kyllä osasi laukanvaihdot, mutta mä en luottanut itseeni ja siihen, että osaisin pyytää oikein. Enkä mä ottaisi riskiä, että saisin huudot siitä, kuinka olin pilannut hyvän nuoren hevosen vääriä apuja käyttämällä. Mä päädyin siirtämään tamman raviin ja nostin vastalaukan, joka nyt pysyi ympyrän loppuun asti ja me vaihdettiin takaisin myötälaukkaympyrälle.

Mä näytin varmasti kissalta, joka oli syönyt kanarialinnun, kun siirsin Armin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Vaikka mä tein siellä selässä paljon virheitä, mulle jäi silti todella hyvä fiilis ratsastamisesta. Armin tasoon verrattuna mä olin ihan aloittelija. Mä yritin välillä vieläkin käsittää, miten niin herkkä ja osaava hevonen oli annettu näin aloittelijalle vuokrahevoseksi. Punarautias tulisi opettamaan mulle niin paljon, kunhan mä saisin vain jatkaa sen kanssa työskentelyä. Ehkä me vielä joskus päästäisiin siihen, että meidän yhteistyö toimisi melkein ajatuksen voimalla. Mä taputin Armin kaulaa ja kuiskasin sille kiitoksen, ihan vaan siitä, että se oli olemassa.

11 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ma Tammi 15, 2018 12:17 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
14.1.2018 Jos maastoon haluat mennä nyt

Kello ei ollut vielä paljoakaan, kun astelin sisälle talliin. Mä olin halunnut paeta kotoa, sillä porukat olivat harvinaisesti viikonlopun kotona ja mua ei huvittanut viettää niiden kanssa yhtään enempää aikaa. Lauantaissa oli ollut taas kestämistä, kun olin kuunnellut kommentointia mun uudesta harrastuksesta. Huomasin Jonathanin vievän hevosia ulos, toivottavasti mies ei ollut kerennyt Armia viemään. Huokaisin päästessäni tamman karsinan kohdalle ja todetessani, että tamma oli vielä karsinassaan. Se katseli mua uteliaana ja jos se olisi osannut puhua, Armi olisi varmasti kysynyt miksi olin niin aikaisin tallilla.
"Armia ei tarvii viiä ulos, me käydään maastossa ja mä heitän sen sit ulos", huikkasin yllättävän reippaasti miehelle, joka osui näkökenttääni kun katseeni kiersi tallissa. Jonathan nyökkäsi ja sanoi jotain, joka oli varmaan myöntyvä vastaus.

Armi hamuili mun tallitakkini taskuja ja hihoja, kun mä unohduin rapsuttamaan sitä.
"Sä oot ihan hassu, tiesitkös sitä?" höpötin tammalle. Tallissa oli aika hiljaista, sillä suurin osa hevosista oli jo saatu pihalle, kun mä aloitin harjaamaan punarautiasta. Mä juttelin niitä näitä ja tajusin vasta jossain vaiheessa toivoa, ettei joku sattunut kuuntelemaan. Joku viereisessä karsinassa piilossa kuuntelemassa mun päättömiä höpötyksiä? Joo okei, mun päässä oli jotain vikaa. Miksi ihmeessä joku olisi halunnut kuunnella mun outoja höpötyksiä, joissa ei ollut päätä eikä häntää? Hyvä kun tajusin itsekään mitä suustani päästin.
"Mä ilmotin meidät yhelle valmennusviikonlopulle, päästään kunnon tehotreeniin", sanoin varmaan ensimmäisen järkevän jutun tammalle. Mulla oli miljoona kysymystä koko viikonlopusta, kulkemisista lähtien, mutta ehkä ne selviäisivät tässä.

Heitin loimen Armin satulan päälle, kun tamma oli muuten valmis. Nappasin kypärän karsinan ulkopuolelta ja painoin sen päähäni. Katselin kiltist paikoillaan seisovaa tammaa, kun kiskoin hanskat käteen. Nappasin ohjista kiinni ja lähdin taluttamaan Armia ulos. Puoliverinen odotti jälleen kärsivällisesti, kun tallin edessä kiipesin satulaan. Ohjat pitkinä annoin Armille kevyesti pohkeita ja päästin sen etenemään omaan tahtiinsa. Mulla ei suuremmin ollut hajua Auburnin maastoista, mutta eiköhän me pärjättäisi. Kelikin olisi voinut olla hieman parempi, mutta ehkä se kelpasi rentoon köpöttelymaastoon. Me käveltiin parkkipaikan läpi, jossa tamma katseli ympärilleen lähinnä uteliaana.

Punarautias pisti jalkaa toisen eteen reippaassa tahdissa maastopolulla. Ohjat olivat löysällä tuntumalla ja me molemmat katseltiin lähinnä maisemia. Mä vedin syvään henkeä, puiden ympäröimän polun kauneuden lisäksi ilma oli ihanan raikasta. Armi oli valppaana, mutta rentona. Mun ei tarvinnut pelätä hetkeäkään, että alla oleva tamma lähtisi täysin käsistä. Voisi se sen silti tehdä, mutta ainakaan jokaikistä pientä rasahdusta ei tarvinnut säikähtää. Mä käänsin Armin taas jollekin polulle, jonka pohjaa katselin arvioivasti.

Armi ei montaa kehotusta kaivannut, pikemminkin luvan, kun se jo siirtyi mukavan letkeään raviin. Me mentiin kevyttä ravia jokunen pätkä, kunnes siirsin tamman käyntiin. Punarautias pärski tyytyväisenä ja venytti kaulaansa, kun päästin ohjaa vähän pidemmäksi. Mua hymyilytti, ainakin meidän alku Armin kanssa oli lähtenyt käyntiin paremmin kuin osasin odottaa. Tamma oli niin helppo kaveri, mutta se sopi mulle paremmin kuin hyvin. Me kierreltiin maastossa jotain ihmereittiä takaisin, mutta lopulta me suoriuduttiin takaisin tallille. Maastoilu oli niin rentouttavaa, ehkä ensi kerralla pitäisi yrittää saada joku kaveri mukaan. Kunhan ensin tulisi tallille semmoiseen aikaan, kun siellä olisi joitain muitakin kuin aamutallin tekijä.

Asettelin huolellisesti Armin varusteet oikeille paikoilleen, jonka jälkeen livahdin takaisin tallin puolelle. Jostain kuului jotain puheensorinaa, eli joku muukin oli jo eksynyt tallille. Armin karsinalla avasin hieman liukuovea, jonka kolosta sujahdin sisään.
"Ollos hyvä, arvon neiti", hymähdin ja kaivoin taskustani palasen leipää, jonka tarjosin tammalle. Tämä hamusi sen nätisti kämmeneltäni, jonka jälkeen jäin taas rapsuttamaan tammaa. Puheensorina liikkui Armin karsinan ohi, joten odotin, että toiset menisivät ohi. Vasta sitten vetäisin riimun tammalle päähän ja lähdin viemään sitä tarhaan.

12 Vs: Armin päiväkirja lähetetty Ma Helmi 19, 2018 4:08 pm

Nita M.

avatar
Vuokraaja
19.2.2018 Istunta-asiantuntija

Punarautias tuijotti mua tarhasta odottavasti. Hörähdysten saattelemana pujahdin tarhaan, mutta sen pidemmälle mun ei tarvinnut lähteä.
"Jep, sua mä tulin hakemaan", hymyilin Armille, joka tuli portille vastaan. Mulla oli ollut harvinaisen hyvä päivä, joten se näkyi musta varmaan kilometrin päähän. Päivä toivottavasti vaan paranisi entisestään, jos meidän treenit menisi hyvin. Napsautin riimunarun kiinni riimuun. Muut hevoset pysyttelivät taka-alalla, joten me päästiin helposti Armin kanssa pujahtamaan tarhasta ulos. Tamma hamusi mun olkapäätä meidän kävellessä talliin.
"Sä oot kyllä ihana", hymähdin. Mä en päässyt yli siitä, kuinka hyvin mun hevoskuviot oli lutviutunut. Armia parempaa hevosta tuskin olisi löytynyt ihan läheltä. Tai onhan noita, mutta mulle parempaa tähän kohtaan tuskin löytyisi.

Mun takki koki turvatarkastuksen, kun me päästiin karsinaan asti. Nauraen mä kaivoin pienen palasen leipää taskustani. Leipä katosi nopeasti parempiin suihin. Olin hetkeä aikaisemmin yllättänyt itsenikin. Kun me oltiin tulossa Armin kanssa käytävää pitkin, joku mies oli moikannut ohi mennessään. Se ei ollut se yllättävä osuus, vaan mä olin moikannut iloisesti takaisin. Ainakaan tänään mä en välttelisi ketään, jonain toisena päivänä saattaisi olla eri juttu ja asenne. Jotain satunnaista biisiä hyräillen, mulla ei ollut hajua mikä biisi se oli, mä aloitin harjaamaan punertavaa karvaa.

Painoin kypärän päähäni ja nappasin hanskat taskuun.
"Noniin, nyt voidaan mennä", mumisin tammalle napatessani sen ohjista kiinni. Me lähdettiin tallustelemaan maneesiin, joka oli ainakin toistaiseksi tyhjä. Me jatkettiin tallustelua ympäri maneesia, kun talutin alkukäynnit. Mä höpöttelin Armille iloisesti kaikkea, kun ei huvittanut olla hiljaakaan. Ja kuka olisi parempi kuuntelija kuin hevonen?
"Eiköhän me voitais kohta jo alottaa", totesin punarautiaalle ja talutin sen kaartoon. Ei mennyt kuin hetki kun olin satulassa ja päästin tamman kävelemään uralle. Nopeasti siirsin tamman raviin.

Ravin ja laukan jälkeen me pidettiin lyhyt tauko. Tauon jälkeen keräsin ohjat tuntumalle ja aloitin työskentelyn. Muutaman herättelypysähdyksen ja käynti-ravisiirtymisen jälkeen tehtiin ravissa pohkeenväistöä uralla pitkillä sivuilla. Mä halusin käyttää seiniä apuna, että näin vähän mitä olin tekemässä. Alun haparoinnin jälkeen väistöt alkoivat sujua. Me pysyttiin samalla etäisyydellä seinästä koko matka ja väistö tuli tasaisesti koko pitkän sivun. Kuulin puhetta jo kauan ennen, kuin kukaan ilmestyi maneesiin. Mä olin juuri aloittanut taas uuden väistön. Jouduin keskittymään siihen, joten mulla ei ollut hajuakaan siitä, ketkä maneesiin olivat ilmestyneet. Ratsastin väistön loppuun, joka onnistui varmaan parhaiten sille päivälle ja suoristin Armin ennen kulmaa. Ratsastin ravissa vielä muutaman askeleen lyhyellä sivulla, jonka jälkeen siirsin tamman käyntiin istumalla liikettä vastaan.

"Teiän meno näyttää aika hyvältä", naisen ääni kantautui maneesin toisesta päästä, kun päästin ohjat valumaan pitkiksi. Tunnistin naisen ehkä Gabriellaksi, toinen taisi olla Jonathan. Olin aika epäileväinen tunnistustaitojeni osalta, mutta oletin kaksikon olevan Gabriella ja Jonathan.
"Katse vielä menosuuntaan ja selkä suoraks", mies kommentoi.
"Sanoo itse asiantuntija", Gabriella naurahti päätään pudistellen.
"Mun ratsastuksessa on vielä paljon korjattavaa, mut kun hevonen osaa niin se helpottaa", virnistin pienesti.
"Hiljaa hyvä tulee", Gabriella totesi, kun kaksikko lähti tekemään jotain. Ilmeisesti heillä oli työvuoro ja heidät oli käskytetty tekemään jotain ihmeellistä, en ihan saanut kiinni siitä, että mitä ja miksi.

Armi poimi varovasti herkun ja puhalteli ilmaa sieraimistaan mun kämmenelle.
"Sä olet aika ihana, tiesitkös sitä. Onko sulla edes huonoja päiviä?" mumahdin ja rapsutin tamman otsaa. Punarautias painoi päätään mun kättäni vasten. Meidän treenit olivat sujuneet taas hyvin, mutta mä tiesin mikä auttoi siinä. Mä olin jumahtanut mukavuusalueelle harjoituksissa. Mun pitäisi keksiä jotain haastavampaa, eikä vain hinkata ihan tavallisia väistöjä ja siirtymisiä. Ne olivat tärkeitä, mutta kehitystä ei tapahtuisi. Tälläkin kertaa mä olin lopulta päätynyt väistättämään ympyrältä ulospäin ja liittänyt siihen siirtymisiä. Seuraavalle kerralle pitäisi miettiä jotain itselle haastavampaa.
"Et sit anna mun jumittua mukavuusalueelle ens kerralla", naurahdin Armille ja suikkasin pienen pusun sen pehmeälle turvalle.

Sponsored content


Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa