Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Toisaalla | Julia Luoti

Lähetä uusi viesti  Vastaa viestiin

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Toisaalla | Julia Luoti lähetetty La Loka 07, 2017 6:51 pm

Julia L.


Hevosenomistaja
Toisalla | Julia Luoti

Mistä alkaisin
Ja minne kaiken päättäisin

Ennen mut aina hukattiin
Muiden kanssa keskiriviin
Tavallisiin suunnitelmiin
Nimi sekoitettiin muihin nimiin


Tarinoita Auburnin täydellisen kuplan ulkopuolelta.

2 Vs: Toisaalla | Julia Luoti lähetetty La Loka 07, 2017 6:55 pm

Julia L.


Hevosenomistaja
8. lokakuuta 2017 - 1

Muutto oli tullut nopeammin kuin osasin edes kuvitella, eikä minulle ollut jäänyt aikaa etsiä uusia ystäviä muualta kuin tallilta. Nopeasti laidunlaukkojen jatkoilta uusia tuttavuuksia oli tullutkin, muttei se tarkoittanut, että olisin hylännyt vanhat ystäväni täysin. Vientare ei ollut maailman toisella puolen, vaan sadan kilometrin päässä Kallasta. Jokainen viikonloppu hurautin katsomaan, miten vuokraajat pärjäsivät hevosteni kanssa, kuten nytkin. Tänään kuitenkin tarvitsin aikaa ihan itselleni.
Ruunivoikko tallusti letkeää käyntiä allani hyvin tyytyväisenä, kun vihdoin ja viimeinkin olin vääntänyt sen kanssa koulukiemuroita pitkän kaavan mukaan. Kirppu ei koskaan ollut katkera, mikäli joutui viettämään muutaman ylimääräisen vapaapäivän. Siksi sen kanssa oli niin mukavaa tehdä töitä. Heitin arvauksen ilmoille, ettei tamman tuleva vuokraaja jaksanut odottaa sen luottamusta, joka oli pitkän työn tulosta.

Kirppu odotti selvästi jotain kurkistelellessaan minua karsinan oven takaa. Tunsin nappisilmäisen katseen paremmin kuin hyvin ja kipaisin taukohuoneen pakastimesta hakemaan neidin mieleistä herkkua, eli vadelmamehujäätä. Se taisikin olla tämän kesän viimeinen.
"Tullaan tullaan", totesin hörisevälle lellikille ja pudotin jäisen herkun tamman ruokakuppiin. Ihmetellessäni puoliverisen outoja mieltymyksiä huomasin jonkun tuijottavan meitä.
"Hei vain", Inna totesi viileänsävyisesti ja moikkasin yllättyneenä häntä takaisin. Emme olleetkaan nähneet koko viikonloppuna, kun Inna oli käynyt katsomassa yhtä myytävää taloa ja minä muutin Kelmiä Vaahterapolkuun. Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen nainen teki jo lähtöä omiin touhuihinsa, kunnes pysäytin hänet.
"Tota, lähtisitkö mun kanssa sunnareille- tai siis, yksille johonki tähän lähelle?" Hymyilin sulkiessani Kirpun karsinanoven. Ilta oli vasta nuori, joten pystyin helposti ottamaan yhden, vain yhden, ja ajaa myöhemmin takaisin Kallaan.
"No, kaipa se käy", brunetti totesi mukamas mietiskellen, vaikka hänestä paistoi läpi, ettei nainen voinut vastustaa kiusausta. Inna sanoi  vaan laittavansa Sasnakin takaisin tarhaan, jolloin minulle jäi aikaa odotellessani harjata Kirpun kuraiset suojat puhtaaksi.

Ehdotin Innalle läheistä Taunon terdeä, jota todella kutsuttiin syrjäkuppilaksi. Inna purskahti nauruun käynnistäessään punaista Audiaan. Kysyin kulmiani kurtistaen, oliko hänellä jotakin vastalauseita.
"Et oo tosissas", Inna totesi ja muisteli meidän edellistä kertaa Taunossa. Se ei ihan tainnut mennä niinkuin suunniteltiin, mutta paljon paremmin mitä yleensä. Muistaakseni..
"Noo, jätettäneen sen muistelu sikseen", hymähdin nolona ja ohjeistin naiselle tietä. Terassi näytti olevan suljettu, mutta kai me viihdyimme sisälläkin haisevine hevoskamppeinemme, mikäli alkoholi virtasi. Inna tilasi tottumuksensa mukaan lonkeron jäillä, eikä voinut sietää minun olueni kitkerää tuoksua. Avasin keskustelun hyvin tyypillisesti istuuduttuamme.
"Mitäs Paakkasen Innalle kuuluu?" Kysyin ja otin ensikulauksen viileästä kaljastani. Innasta huomasi, ettei hän halunnut heti kuulla, miten minun taipaleeni ökytallilla oli alkanut. Minulla ei tosin ollut aikomustakaan kertoa, jos hän ei itse tahtonut kuulla.
"Yritän kuumeisesti etsiä taloa, jotta pääsisin Santasen nurkista pois. Tuomokin on ollut innokkaana mukana katselukierroksella", hän vastasi pääpiirteittäin sen mitä jo tiesinkin, mutta meille molemmille taisi olla yhtä auki, tahtoiko Tuomo muuttaa naisen kanssa yhteen.
"Oishan se jo aikakin", totesin huvittuneesti miettien meidän viimeisen viiden vuoden aikana toiminutta asumismuotoa. Santasten talo vaikutti enemmän tallilaisten kommuunilta kuin täysipäiseltä omistajattaren lukaalilta. Tuskin täysipäistä Milasta koskaan tulisi, mutta kyse olikin periaatteesta.

Oluttuoppi kävi huulillani yllättävän nopein liikkein, että jouduin tilaamaan toisen tyhjän lasin kaveriksi. Inna katseli minua arvioivasti, mutta minä tiesin kyllä, missä raja menisi.
"Miten sä oot viihtynyt?" Inna kysyi ennenkuin ehdin lypsää naiselta enempää tietoa hänen parisuhteestaan. Yllätyin hieman vakavasta äänensävystä, enkä epäillyt ollenkaan Innan olevan katkera, mutta jotain nainen haki takaa.
"Oikein hyvin. Työt maistuvat, opiskelu siinä sivussa. Valerie on varsin kelpo nuorikko ison egonsa kanssa suuressa ja kunnianhimoisessa miljöössä", naurahdin katsahtaen bruneten kasvoja, jotka nousivat hiljalleen hymyyn. Ystävieni oli vääjämättä hankalaa nähdä minut potentiaalisena kenttäratsastajana, kun olin tottunut tyytymään aina puskaratsastajan maineeseen. Uskoin, että hän vain pelkäsi minun jättävän 'vanhan elämän' taakseni tuosta vain, vaikka asiat eivät olleet niin kristallinkirkkaita kun vaikuttivat olevan.
"Sehän kuulostaa mukavalta. Kartanolla on varmasti varakkaat ja erittäin oman arvonsa tuntevat perijättäret?" Nainen sanoi uteliaasti sivuten aihetta, mutta kohautin vain olkiani. He vain olivat kasvaneet varakkuuteen, minkäs sille mahtoi. Tuskin olisin itsekään vähään tyytyväinen, mikäli kaikki oltaisiin tuotu pienestä pitäen hopeatarjottimella, sormia napauttamalla.
"Niiin, mukavia naisia ja taitavia ratsastajia. Valmentajina erittäin säntillisiä", huomasin itseni kehuvan siskoksia. Noin kauniit sanat olivat kehittyvän ratsastajan näkökulmasta ymmärrettäviä, mutta yllätyin itsekin etten ollut ärsyyntynyt naisten pröystäilyyn, joka yleensä aiheutti minussa päinvastaisia reaktioita. Oliko se katkeruutta, en tiennyt itsekään, mutten ollut vielä tuntenut Auburnissa olevani väärällä planeetalla.
"Kyllähän mä huhuja olen kuullut", Inna tokaisi tietävän oloisena ja otti jäitä kilisevästä lonkerostaan suullisen. Mieleni teki kysyä, mistäköhän lähteistä juorut olivat peräisin, mutta jätin ne täysin omaan arvoonsa. En alunperinkään kiinnostunut kartanosta siksi, että siellä liikkui enemmän perättömiä juoruja uteliaiden vääristeltävänä keskivertotalliin verrattuna.
"Minä en noita juoruja oikein seuraa", vastasin toppuuttelevasti kulmiaan kohottavalle naiselle. Rivien välistä oli luettavana, ettei mielestäni kannattanut alkaa tekemään kuulopuheiden myötä itselleen käsityksiä miltei tuntemattomista ihmisistä.

"Yks ginilonkero", brunetti tilasi tiskiltä ja tippasi vanhanoloiselle, hiljaiselle baarimikolle kympin setelistään loput. Minusta ei tainnut tätä tahtia enää Mazdan rattiin olla, mutta kyllä minä vielä kyydin kotiin keksisin.
"En tiedä yhtään, mitä Tuomo minusta tahtoo", Inna huokaisi vihdoin ja sanoin naiselle muutaman sanan parisuhteista. Mikäli ne eivät tuntuneet lähellekään oikeilta, ei kannattanut jäädä roikkumaan. Kliseiset parisuhdeneuvoni tuntuivat menevän kuuroille korville.
"Tinder vaan tulille", tokaisin huvittuneesti vaikkei toki parivaljakon suhteessa ollut mitään nauramisen aihetta. Sain Innalta vastaukseksi hyvin kyllästyneen katseen.
"Mulle kelpais kyllä uusi alku, susta näkee että oot onnellinen", vihreähupparinen nainen totesi ehkä hieman äkkipikaisestikin, pyöritellen hupparinsa valkeita naruja käsissään hermostuneesti. Tummaverikkö tuskin osasi kuvitella, että alintajuntaisesti ajattelisi noin radikaalinkin päätöksen tuovan ongelmiin helpotuksen.
"Oon vaan tyytyväinen", hymyilin posket punaisina, kiitos alkoholin. Ajatukset tuntuivat pehmeiltä mutteivat helpommilta ratkottavaksi, vaikka kuinka kaljaa kumosi. Yhtäkkiä muistin, mistä Inna tulisi takuula paremmalle tuulelle.
"Etkä millään arvaa kuka on myös majoittautunut jälleen samalle tallille!" Huudahdin jo äänekkäästi humalatasostani johtuen ja katsahdin Innaa, joka ei malttanut olla kuulematta vastausta.
"No Rasmus tietysti", nauroin, ensin kaataessani viimeisetkin kaljanjämät tuopistani kitusiin. Brunette repesi nauramaan, päivitellessään kaikkia mahdollisia kommelluksia, mitkä mies oli tallilla jos toisellakin nähnyt. Siitä huolimatta välimme olivat edelleen vaivaantuneet, vaikkei kumpikaan odottanut mitään muuta kuin puhdasta ystävyyttä.
"Ompahan yksi ihminen taas vähempi Vaahterapolusta", Inna tokaisi naurun tyrehdyttyä. Huokaisin syvään ja puistelin päätäni. Niin ne ajat olivat muuttuneet, eikä sille voinut mitään. Jokainen kulki parhaaksi näkemiään polkujaan.
"Ootko muuten kuullut Nellasta?" nainen hyppäsi hetkeksi aiheesta minulle vakavampaan, ikäänkuin jotain tärkeää olisi minulta jäänyt kuulematta. Pudistin päätäni ilmeettömästi ja Inna otti paremman asennon baarijakkaralla. Se olikin seuraava mysteeri ratkottavaksi ja kaipasi ehdottomasti vielä yhden oluen lisää.

3 Vs: Toisaalla | Julia Luoti lähetetty La Marras 11, 2017 3:17 pm

Julia L.


Hevosenomistaja
11. marraskuuta 2009 - 2

Peppi ei ihan kohdannut unelmiani ponista, millainen ajatuksissani laukkasi kouluradalla. Kaltoin kohdeltu amerikanponitamma ei todellakaan soveltunut ensiponiksi, mutta toivomani ulkonäkö ja hintalappu olivat loppupeleissä merkanneet eniten vanhemmilleni.
Harjasin pitkät, kullanvaaleat hiukseni letittääkseni ne. Hevostytön lookin viimeisteli lumenvalkea villapaita, jossa yksisarvinen kirmasi sateenkaarellaan.
Laskeuduin yläkerran huoneestani portaat alas. Isä istui pyöreän keittiön pöydän ääressä, niinkuin yleensä. Se luki päivän lehteä niin pitkään, että osasi sen ulkoa. Äiti oli vieläkin töissä. Hän teki niin paljon töitä, että jaksoi vuoron jälkeen vain nukkua seuraavan alkuun.

Pöydässä odotti valmiiksi täytetty lautanen. Istuuduin pöydän kolmannelle tuolille, nostaen lusikan kauniiseen käteeni.
"Ehditkö auttamaan mua viikonloppuna Pepin kanssa?" Kysyin varoen isältäni, joka luki sanomalehteä turhankin tiuhaan tahtiin normaaliin verrattuna. Kahvi seisoi kupissa koskemattomana.
"En taida ehtiä", hän totesi pahoittelevaa äänensävyään käyttäen. Vastaus ei sinänsä hätkäyttänyt minua, joten jatkoin murojen lappamista suuhuni. Kun olin saanut oman ponin, vanhempani olivat ehdottomasti olleet sitä mieltä, että minun täytyi pärjätä sen kanssa yksin. Neljätoistakesäisellä poninomistajalla opittavanaan oli vielä paljon.
"Milloin pääset viemään meitä kilpailuihin?" Kysyin jälleen, vaikkemme olleetkaan Pepin kanssa valmiita ulkopuolisiin kissanristiäisiin. Mutta vielä joskus kun oltaisiin, tarvitsimme kipeästi apujoukkoja.
"Katsotaan", kuului se sama vastaus kuin aina ennenkin. Katse ei käynytkään minussa, vaan jatkoi hermostunutta lehdenlukua. Silloin minua suututti ja pamautin nyrkillä pöytää kiehuessani. Joka aamu toistui se sama, yksipuolinen keskusteluni. Isää ei kiinnostanut mikään muu kuin päivän lehti.
"Onko sulla koskaan aikaa mulle?" Lähes huusin noustessani aamupalapöydästä. Äänenkorotukseni oli nykyään kuin arkipäivää.
Isä katsoi minua vihdoin silmiin ja sulki lehtensä. Sen silmistä paistoi epävarmuus.
"En tiedä", hän huokaisi päätään pudistellen. Väärä vastaus.
Minun murrosiässä herkistynyt mittani paukahti täyteen. Tyrkkäsin tuolin huolimattomasti pöydän ääreen, painellen keittiöstä suorinta tietä ulos reppu selässäni. Minulla ei ollut vielä aavistustakaan, että tänään meidän välinen keskustelu jäisi viimeiseksi.

4 Vs: Toisaalla | Julia Luoti lähetetty La Marras 18, 2017 11:04 pm

Julia L.


Hevosenomistaja
12. marraskuuta 2017 - 3

Kaipasin todenteolla vapaan viikonlopun Kallasta. Raskas viikko kaipasi kevennystä enkä tiennyt mitään parempaa ajatusta, kuin hypätä Kirpun selkään. Tulista tammaa oltiin viimeaikoina ratsastettu enemmän ja sen huomasi heti. Se vaati heti täsmällisyyttä apuihin ja ruoski lautasiaan huiskivalla hännällään, mikäli pohkeeni olivat liian takana. Ohjia sain pitää kuin kukkaa kämmenellä Kirpun vispatessa muuten päätään martingaalin varassa. Estehevosemmehan oli liekeissä ja kilpailuita varten täydessä terässä!
Temmokas laukka kumisi maneesissa ratsastaessani temperamenttista puoliveristä kohti reilusti metristä okseria. Noustessani kevyeeseen istuntaan minusta tuntui, kun olisimme kivunneet hiljalleen Mount Everestille. Päästin ruunivoikon tekemään itse hyviä hyppypaikkoja, jotka se hallitsi nykyään järisyttävän hyvin.
Olin aavistuksen suuruudenhullu kyykyttäessäni Innaa nostamaan esteitä jokaisen kerran jälkeen, mutta juuri nyt fiilis oli täysin kohdillaan. Kirppu otti kasvavat esteet tiellään vastaan avosylin, eikä pidätellyt kykyjään. Flow vei meidät aivan uusiin ulottuvuuksiin ja oli niinkin armollinen, ettei yksikään puomi tipahtanut vauhdikkaiden hyppyjemme lomassa. Täydellinen onnistuminen nostatti hymyn kasvoilleni, sekä tunnelmaa entisestään.

Hengästyneenä puuskutimme hyppyrupeaman jälkeen letkeät loppuravit, joissa Kirpun askel nousi maneesin hiekasta irtonaisesti. Kirppu ei edelleenkään luovuttanut lempihevoseni titteliä kenellekään muulle, vaan osasi yllättää kerta toisensa jälkeen. Tämä tamma osoitti olevansa kerrassaan täydellinen.
"Vau! Empä tosiaan oo nähnyt sun estekammoa noin uhkarohkeana", Inna huokaili pudotellessaan puomeja alas kannattimilta.
"Sen siitä saa kun omistaa nykyään vaan potentiaalisia puoliverisiä", naurahdin pärskähtelevän läsipään selästä. Kieltämättä rakkauteni kohde poneista esteillä loistaviin puoliverisiin vahvistui koko ajan.
"Puoliverisistä ja estekammosta puheen ollen, Suvi aikoo päästää Nymin vuodenvaihteessa kärsimyksistään", kerroin Innalle vaivihkaa, toisinkuin olin ajatellut kertovani. Asia sai edelleen palan nousemaan kurkkuuni. Vanhalla mustanpäistäriköllä alkoi olla enemmän päiviä takana kuin edessään. Nymi oli ikäänsä nähden kilpaillut menestyksekkään uran rataesteillä korkeimmalla mahdollisella tasollaan. Siinä sivussa tamma tutustutti minut turvallisesti takaisin esteratsastuksen saloihin. Inna meni hiljaiseksi ja nyökkäili minulle ymmärtäväisenä entisen hevosensa kohtaloon.

Löysimme pian itsemme taas Taunosta, kuinka ollakaan, niinkuin viimekin kerralla. Emme vaan voineet kieltää, etteikö juttu olisi luistanut paremmin yhden huurteisen äärellä. Ehkä oli jo sopiva hetki rikkoa Innan kanssa jäätä, vaikka viimeksi olinkin mennyt sanoissani liian pitkälle. Nainen ei kuitenkaan edes muistanut juorupiiriämme, joten hyvillä mielin nostin täyden tuopin huulilleni.
Tummaverikkö avasi suunsa hyvin äkkiä, ennenkuin kerkesin edes tiedustella kotikylän kuulumisia.
"Onks jo löytyny jotain pientä kivaa säätöä vai ootko edelleen vaan tunnollinen opiskelija?" Inna uteli minulta avoimesti hymyillessään tuoppinsa takaa. Ujohkosti katsahdin muualle hänen poraavan katseensa alta ennenkuin kohautin olkiani epätietoisuuden merkiksi.
"Eikä! Kerro heti millanen", nainen huudahti astetta kovemmalla äänellä tyrkätessään minua olkapäähän. Inna tiesi paremmin kuin kukaan, että olin todella huono valehtelemaan. Pudistelin päätäni pahemman luokan Ulla Taalasmaalle.
"No me tavattiin Kallan pubissa ja juteltiin vaan niitä näitä. Me vaan tultiin heti hyvin juttuun. Mut se heittäyty heti aluks mustasukkaseksi kun näki mut kahvilla yhen tallikaverin kanssa", selitin vajuvaa olutlasia käsissäni pyöritellen.
"Siiis... Hetikö te..?" Inna purskahteli nauruun yhdistellessään palapelin paloja suureksi kokonaisuudeksi.
"No ei tietenkään!" Tiuskaisin uteliaalle ystävälleni, saaden hänet pidättämään nauruaan. Toisaalta minulla ei ollut enää mitään menetettävää.
"Tai no joo", huokaisin vajotessani baaritiskille. Inna nauroi kahta kauheammin.
"Mut jos kerrot yhtään kellekään, niin tapan sut", osoitin etusormellani Innaa, joka veti sormillaan kuvitteellisen vetoketjun suunsa suojaksi. Juoruilu tästä vielä puuttuisikin.
"Hei, laita meille toiset samanlaiset", yhtäkkiä nainen totesi baarimikolle, johon jo harmaantunut mies nyökkäsi vastaukseksi.
"Palan halusta kuulla lisää", hän jatkoi käännähtäessään minua kohti. Samalla kun hymy kohosi kasvoille, pyöräytin silmiäni leikkisästi.

"No mut, entäs Vaahterapolun kuulumiset?" Tokaisin äkisti kun sain tarpeekseni omista höpinöistäni. Asiat Jonnan kanssa olivat yhtä suurta kysymysmerkkiä, enkä välittänyt jauhaa niistä ennenkuin sain asiat hänen kanssaan selviksi.
"Ollaan saatu uus työntekijä ja mulle tulee uusi hevonen" Paakkanen sanoi iloisesti yllättäen minut täysin. En ollut kartalla enää läheskään niin hyvin, kuin ennen. Kiireideni takia Kiarakin on jäänyt miltei kokonaan Emilian hoidettavaksi. Aloin todella pudota kärryiltä.
"Ai? En tiennytkään", nolostelin kulauttaessani kaljaa tarkoituksellista suuremman suullisen. En tiennyt kummasta olin enemmän kiinnostunut, joten nainen selitti minulle molemmista pienen kertomuksen.
"Huhhuh, pitäis ehkä käydä enemmän täälläpäin", totesin päätäni puistellen ja sain Innan hiljentymään tuoppinsa äärelle.
"Mulla on ollut ikävä sua", kuulin naisen sanovan hädin tuskin ääneen. Tunsin samantien viiltävän piston sydämessäni. Katsoin ilmeetöntä parasta ystävääni, joka piirteli jotain sormellaan baaritiskiin alakuloisena.
"Enhän mä oo mihinkään kauas muuttanut. Ja onhan sulla Tuomo", tuhahdin turhautuneesti, sillä hän varmaan luuli edelleen minun jättäneen taakseni kaiken entisen.
"Me erottiin Tuomon kanssa", Inna sanoi vaisusti eikä ollut kaukana, etteikö hän olisi pian purskahtanut itkuun. Hämmentyneenä nostin käteni bruneten olalle, mennen täydellisen sanattomasti. Kuinka äkkiä yhteiset talohaaveet olivatkin jo haudattuja unelmia. Hetkeen en osannut sanoa yhtään mitään.
"Ei siitä oikeestaan olis tullu mitään", nainen nieli kyyneliään ja katsahti minua vihdoin vettynein silmin. Toivottavasti hän ei ollut ainakaan kuunnellut minun parisuhdeneuvoja, jotka olivat vähintäänkin aina yhtä huonoja. Huokaisin syvään, jonka jälkeen humalatilastani johtuen uskaltauduin antamaan ystävälleni pitkän, lohduttavan halauksen.
"Se ei ollu sit sun arvoinen tyyppi", sanoin silittäessäni itkuaan pidättelevän Innan tummia hiuksia. Oivoi, ei toivoakaan että yhdet olisivat jääneet yksiin.

"Joko sulla on tinder tulilla?" Kihersin tunnelman vaihtuessa shottien jälkeen takaisin surkuttelusta hillityksi iloisuudeksi.
"No emmä semmosia. Tykkään hevosmiehistä", ystäväni hymyili ja näin sieluni silmin tämän ajatuksiin; lihaskimppuja hevoshommissa. Jouduin huitomaan hänet takaisin kuumista ajatuksista maanpinnalle.
"Sitten vaan metsästämään", tyrkkäsin brunettea kyynärpäälläni niin kuin hän oli aiemmin minulle tehnyt.
"Harmittaa, kun Simoran valmentajakin vaihtoi silloin aikanaan työpaikkaa eikä keretty kunnolla tutustua. Se Mikael oli kyllä yksi komistus", hän nauroi, naama loistaen kuin sydänsilmäemoji. Hetkinen, Mikael?
"Jos puhutaan samasta miehestä, se on ratsuttajana Auburnissa", möläytin ja sain itseni kiinni pienestä juoruilusta. En tosin ollut sanonut vielä mitään merkittävää, mitä voitaisiin käyttää minua vastaan.
"Eikä! Kaikesta ne naiset saakin nauttia", brunette tuhahti sammaltaen puheessaan aavistuksen. Niimpä sai, ainakin toinen siskoksista.
"Nojoo, onhan se varmaan ihan hyvä ratsastajakin", naurahdin kuin asiasta toiseen poiketen, sillä juttu oli lähtenyt menemään ihan väärille raiteille. Inna nyökytteli vaikuttaen siltä, että unohti täysin millainen hän oli miehiään hevosten parissa.

"Hei! Nyt ku ollaan villejä ja vapaita niin täytyy käydä enempi ulkona", tummaverikkö keksi pidentäessään hetkittäisiä katseitaan entisestään päähän kipuavien promillejen takia.
"Voit bongailla mulle naisia ja mä sulle miehiä, niinkö", nauroin avoimesti sille, että ensimmäistä kertaa olimme molemmat samaan aikaan sinkkuja. Katseeni ei koskaan irronnut noista vihreistä silmistä. Hetken naurua kestikin, kunnes viaton katsekontakti muuttui todella totiseksi.
En kuvitellut pienessä selväpäisessä mielessänikään tekeväni mitään tällaista, mutta humala yllytti minua hyppäämään tunnelman vietäväksi. Aivan vahingossa kurottauduin lähemmäksi ystävääni, nostaen käteni tämän punertavalle poskipäälle. Järjenääni palasi päähäni viimehetkellä ja irroitin käteni pitkää katsetta luovan Innan kasvoilta pikaisesti.
"Sori", huokaisin järkyttyneesti palaten takaisin juomani pariin, jättäen Innan istumaan paikoilleen jähmettyneenä. Voi hiton alkoholi, joka teki ihmisestä minusta aina ihan idiootin.

5 Vs: Toisaalla | Julia Luoti lähetetty Su Marras 19, 2017 9:33 pm

Julia L.


Hevosenomistaja
17. marraskuuta 2017 - 4

En tunnistanut paikkaa mistä heräsin. Raotin silmiä tahtomattani kirkastuvaan aamuun. Tahdikkaasti otsalohkoa hakkaava päänsärky toivotti minut heti tervetulleeksi darran porteille saapumisesta. Voivoi, niin vähästä viinistä niinkin paljon harmia.
Käännyin ympäri peittäen ohuella peitolla miltei alastoman kroppani, mutta se oli turhaa. Vieressäni minua odotti kylmä, tyhjä sängynpuolikas. Nousin vieraasta sängystä nopeasti, sillä tajusin heti hienovaraisen vihjeen. Nyt helvettiin ja äkkiä.
Tildan huomaavainen ele puhui kuitenkin toista. Keittiö notkui valmiiksi laitettuja ruokatarvikkeita, joten nappasin jotain pientä murahtelevan mahan täytteeksi, etten pahentanut oloani enää entisestään.
Pöydällä napotti kaiken kukkuraksi paperilappu. Mustekynällä rustattuna oli lähinnä selitys, miksi heräsin asunnosta yksin. Mutta ei selitystä, miten olin ylipäätään päätynyt tänne.

Tuijotin maanläheisen harmaata mekkoani lattialla. Ulkona villitsi rankka sadekuuro, enkä mielellään olisi pistänyt tuota rättiä enää päälleni, varsinkaan tuohon säähän.
"Voi luoja", huokaisin pienen morkkiksenkin kolkutellessa kylään. Keräsin vähäiset vaatekappaleet puulattialta syliini. Onneksi tummanpuhuva villakangastakkini oli niin pitkä, että peittäisi paljaan ihoni miltei täysin sääriä lukuunottamatta. Tilasin itselleni taksin kotiin ja päätin ajavani tänään suorinta tietä Vaahterapolkuun.
Puristin rattia kaksin käsin jotta sain vapinan lakkaamaan edes hetkeksi. Hädin tuskin olin edes ajokunnossa, mutta selvisin perille ennätysajassa. Pieni ratsastuskoulu näytti niin kotoisalta ja olin haljeta onnesta nähdessäni Milan työn touhussa pieruverkkarit ja kumpparit jalassaan.
"No hyvää päivää neiti Luoti! Onkohan teillä jotkut kuvaukset vai mistä moinen meikki ja pistävä tuoksu?" Omistajatar vinoili ja näytin tälle varoittamatta keskisormeani. En ollut tohtinut kiirehtiessäni pestä hyvin säilyneitä silmämeikkejäni pois ja no, eihän ne Auburnin jatkojuhlat mitkään limpparinlitkijäiset olleet.
"Millä hevosella saa lähtä maastoilemaan?" Takeltelematta kysyin Milalta suoraan, joka pudisteli minulle hetken päätään.
"No jos oot ratsastuskunnossa niin Tessa kaipais liikuntaa", minua lyhyempi brunette naurahti painellessaan tarhoille päin. Voikun kiva! Tammahan muistutti kooltaan kuin väriltäänkin ennemmin norsua kuin hevosta.

"Inna! Honey I'm home!" Huudahdin Santasten talon ulko-ovelta brunetelle, joka makasi sohvalla pienenä myttynä peitonmutkassa. Nähdessään minut hänen silmiinsä pilkahti heti himpun verran enemmän eloa.
"Me lähetään maastoon nyt", tokaisin halatessani häntä. Välimme olivat baariepisodin jälkeen ihan yhtä hyvät kuin ennen, ellei lämpimämmätkin. Siis, kaverimielessä tietysti.
"Ilomielin", brunette naurahti ja ensimmäistä kertaa minun ei tarvinnut suostutella ystävääni mukaan maastojen valtausretkelle. Inna heitti vaatteita päällensä yllättävän nopeaan tahtiin ilman, että minun tarvitsi kahdesti käskeä.

"Hevosetkin pelkää sua kun näytät tolta", tummaverikkö totesi varustaessaan omaa suurta kimoaan. Ransu oli lauhkeampi tapaus kuin häntä korkeampi puoliveriratsuni, joka puisteli minulle päätään kiukkuisena.
"Pää kiinni ja auta mua!" Tuhahdin Innalle joka ei saanut alkanutta naurunpyrskähdystä loppumaan. Jouduin hyväksikäyttämään Innan pituutta, sillä en millään meinannut yltää satuloimaan suurensuurta tammaa.
Nieleskelin ylös kumpuavaa huonoa oloani ja pomppasin rampilta Tessan selkään. 180-senttinen tamma ei ehkä ollut järin hyvä valinta maastoratsuksi. Pienikin katse alas kimon korkeudelta sai minut voimaan pahoin krapulan ja korkeanpaikankammon seurauksena.
Keikuimme kirahvin kokoisten ratsujemme selässä pitkin isoja hiekkateitä ja ahtaita kinttupolkuja, kahlaten peltojen kinoksetkin läpi.
"Mitäs sä oot tällä kertaa mokannu?" Brunette aloitti varovasti mutta odotti vaativana minulta katsekontaktia.
"Ai mitenniin mokannu?" Tuhahdin kiukkuisena arvioivalle kysymykselle ja sain Tessan kääntelemään suuria korvia ääntäni kohti.
"Yleensä juokset aina sun ongelmias pakoon", Inna totesi harvinaisen tietävästi oriinsa selästä. En voinut todistaa hänen väitettään vääräksi, sillä pitkälti se oli täysin totta. Pidin tiukan ilmeen peittämässä todellisia ajatuksiani.

Matkallamme sade muutti muotoaan lumihiutaleiksi. Suuret kimot näyttivät tulevan toimeen erityisen hyvin, joten annoimme niiden kulkea vierätysten miltei pitkin ohjin.
"Juuso aikoo tulla käymään joulukuussa", nainen totesi entisen lauseensa jatkoksi, minun pysyessä hiljaisena.
"Eikai sua haittaa se?" Kysyin huolestuneesti, sillä pelkäsin naisen retkahtavan siihen mieheen uudelleen. Eron jälkeen suhteesta ei voinut enää tulla ainakaan mitään kovin lupaavaa.
Inna puri huultaan luoden välillemme pitkän ja piinaavan hiljaisuuden. Tunnelman rikkoi Ransun äänekäs pärskähdys, joten patistin katseellani Innan vastaamaan kysymykseeni. Hän kohautti olkiaan tietämättömästi.
"Ehkä sun kannattas vaan keskittyä tulevaan eikä haikailla menneitä", puuskahdin tarkoituksellista töykeämmin, saaden ystäväni hiljenemään kokonaan. Hän tiesi varmasti itsekin minun olevan oikeassa, muttei tahtonut luovuttaa ajatusta eksästään.
"Ehkä", tummaverikkö empi hiljaa. En katseellani erottanut, oliko sade kostuttanut naisen kasvot vai vierivätkö kyyneleet punertavia poskipäitä pitkin. Parempi, etten tiennytkään.

Sponsored content


Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Lähetä uusi viesti  Vastaa viestiin

Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa