Et ole sisäänkirjautunut. Kirjaudu sisään tai rekisteröidy

Sokan suvun tarinoita

Lähetä uusi viesti  Vastaa viestiin

Siirry alas  Viesti [Sivu 1 / 1]

1 Sokan suvun tarinoita lähetetty Ke Marras 08, 2017 12:37 pm

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja

Tarinoita Sokan suvusta

Perijättärien isovanhemmat, isän puolelta
Oiva Sokka, s 1927 (kuollut 2006, 78-vuotiaana)
Hertta Sokka, s 1935 (kuollut 2006, 71-vuotiaana)

Vanhemmat
Timo Sokka, Oivan ja Hertan ainoa poika, s 1963 (kuollut 2017, 54-vuotiaana)
Heidi Sare, Anna Sareen täti, s. 1969

Lapset
Isabella Sokka, s 1989 & Amanda Sokka, s 1992

#auburninmysteeri



Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm La Tammi 06, 2018 7:44 pm, muokattu 2 kertaa


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

2 Vs: Sokan suvun tarinoita lähetetty Ke Marras 08, 2017 12:39 pm

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja
Kastanjan Kartano, sunnuntai-ilta, joulukuu 1988

Hertta Sokka avasi toisen kartanon raskaista mahonkiovista ja astui sisälle eteishalliin hytisten. Väsymys pahensi kylmyyden tunnetta ja kilpailuviikonloppu oli ollut todella raskas. Onneksi sijoja oli sentään sadellut – jokainen naisen hevosista hyppäsi itselleen ruusukkeen. Hertta laahusti kartanon kellaritiloissa sijaitsevaan tilavaan kodinhoitohuoneeseen, mätkäytti ratsastusvaatekassinsa laattalattialle ja nosti katseensa.

Nainen hätkähti – hänen miehensä seisoi pesukoneen edessä, tahraista teepaitaa pidellen. Oiva Sokka pelästyi itsekin vaimoaan ja kurkottautui nopeasti nappaamaan maassa lojuvan pyykkikasan. Mies sulloi vaatteet koneeseen ja katsahti vaimoaan varovasti hymyillen.
”Sait pelästytettyä. Miten kilpailuissa meni?” Oiva kysyi hätäisesti.
Hertta laahusti väsyneenä halaamaan miestään ja yllättyi, kun tämän sydän hakkasi kovaa. Miehen käytöksessä oli jotain todella outoa. Hertta kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa tentata Oivaa, kun yläkerrasta kuului kiireisiä askelia, jotka pysähtyivät kellarin portaiden yläpäähän.

”Tulkaa nopeasti! Dimmalla on ähky ja Pecs vain makaa karsinassaan oudosti!” huutaja oli Maire, pariskunnan luotettava tallityöntekijä.
Hertta ja Oiva hätkähtivät. Oiva tunsi syyllistä helpotusta keskeytyksestä, sillä hän tiesi, että olisi sortunut kertomaan vaimolleen kaiken, jos tällä olisi ollut aikaa kysyä. Hertta kiirehti miehensä rinnalla tilan ravihevosten avuksi ja unohti huolehtiessaan koko kummallisen kohtaamisen kodinhoitohuoneessa. Nainen ei ikinä muistanut palata asiaan, vaikka tuona sunnuntaina outo epäilys vaivasi häntä hetken.

***

Huhtikuu 2006

Vaikkei Hertta Sokka koskaan muistanut pientä epäilystään, niin noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin hän sai tietää tapauksesta, joka selitti miksi Oiva käyttäytyi kummallisesti tuona sunnuntai-iltana. Hertta kuuli totuuden omana kuolinpäivänään. Lääkärin mukaan 71-vuotias Hertta kuoli sydämenpysähdykseen, jonka saattoi aiheuttaa järkytys. Olihan hänen aviomiehensä kuollut tallipalossa vain viikkoa aikaisemmin.


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

3 Vs: Sokan suvun tarinoita lähetetty Ti Marras 14, 2017 10:45 am

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja

12.11.2017, Sunnuntai Auburnin kartanolla

Laahustin yhteisiin tiloihimme kevyesti laittautuneena. Olin juonut aivan liikaa edellisiltana, mutta joku meistä kolmesta oli keksinyt, että yhteiset perheillalliset silloin tällöin ja sunnuntaisin sopisivat mainiosti kartanoromantiikkaan. Onneksi pitopalvelu oli tuonut ruuat ja haistoin jo herkullisen tuoksun, kun astelin pää jomottaen ruokasaliin. Anna ja Amanda istuivat jo valtavan pöydän ääressä ja odottivat minua.
“Näetkö, en ole ainoa joka on joskus myöhässä”, Amanda piikitti nenäkkäästi. Sisko oli paljon laittautuneempi kuin minä tai Anna.
“Isbellä saattaakin olla pieni päänsärky”, Anna hymyili.
Amanda kääntyi katsomaan minua haukkamaisesti.
“Joo, eilen oli yliopiston pikkujoulut. Viini oli hyvää ja sitä riitti”, huokaisin. Jätin kertomatta jatkoista, mutta Anna hymyili siihen malliin, ettei välttämättä päästäisi minua noin vain pälkähästä.
“Eikö sulla Isbe sitten ollut seuraa?” liilapää jatkoi kiusaten.
Leikkasin karitsasta siivun ja sivelin sen punaviinikastikkeella, samalla kuin mulkaisin serkkua pahasti. Amanda kuitenkin tuijotteli laitettuja kynsiään ja maisteli viiniä hajamielisenä.
“Itse asiassa olin Ollin kanssa”, vastasin ja yritin pitää pään kylmänä.
“Ai, sen tosi tylsän setämiehen teidän laitokselta? Sen, jolla on kivasti rahaa”, Amanda kihersi.
“Jep, sama mies.” Katsoin Annaa kiukkuisesti ja yritin elehtiä tätä jättämään keskustelun siihen.

Söimme jo jälkiruokaa, aitoon vaniljaan tehtyä pannacottaa, kun Amanda vaihtoi yhtäkkiä hevoskeskustelumme suuntaa ihan muihin aiheisiin.
“Vihaan tuota ilmaa. Kengät ovat jatkuvasti kurassa ja voi - minun autoni. Se pitäisi pestä päivittäin, mutten jaksaisi jonottaa koko ajan autopesuun idioottien kanssa.”
“Äh, minäkin haluaisin vaihtaa autoa johonkin tyylikkäämpään. Audi on niin tavallinen ja se on ollut minulla jo yli vuoden. Harmi etten ymmärrä autoista mitään”, tuhahdin.
“Oot sitten Isabella varovainen, ettet vain saa päähäsi kysyä vinkkejä autokauppoihin joltain joka niistä tietää”, Anna sanoi tuimasti. Olin kertonut hänelle Thomasista kaikenlaista - lähinnä eroavaisuuksia väliltämme, vaikka miehen tarkka työnkuva olikin mennyt minulta pahasti ohi.
Amanda ei huomannut katseiden vaihtoa välillämme, vaan alkoi nauraa.
“Anna hei, ei Isbe tunne ketään duunareita.”
“Niinpä, siinäs kuulit”, kiirehdin vastaamaan. Anna siristeli silmiään, mutta Amanda ei huomannut mitään erikoista.

“Tuntemisesta puheenollen”, Amanda aloitti taas. “Näitkö Verkun kisoissa?”
“Näinpä hyvinkin. Ihmettelen kyllä, miksi ihmeessä se tänne tuli ja noin pienen luokan takia.” Kiristelin hampaitani, kun yhtäkkiä tajusin, että Amanda hymyili erittäinkin tietäväisenä.
“Siis tiedättekö te siitä jotain?!” tivasin molemmilta. Anna näytti jopa vähän nololta, mutta Amanda virnuili kuin mikäkin.
“Se vuokraa meidän maneesia”, sisko ilmoitti pokkana.
“Anteeksi mitä?”
“Joo-o. Olet sanonut että meidän pitäisi laittaa raha tuottamaan. Verkku teki mun kanssa hyvän diilin.”
Tiputin ruokailuvälineet lautaselle ja nousin tuolistani reippaasti. Mieleeni tuli epämiellyttävästi eräs hyvin samankaltainen päivällistilanne vuosia sitten.
“Olisit voinut sanoa jotain tai kysyä ensin”, tiuskaisin.
“Isbe hei, te ootte aikuisia”, Annakin yritti. Raivostuin uutisesta enemmän kuin olisin halunnut. Viinipäänsärky säilyi sitkeänä ja suutani mutristaen marssin oman asuinsiipeni rauhaan. Verneri tästä kaikesta draamasta vielä puuttuisikin.


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

4 Vs: Sokan suvun tarinoita lähetetty Su Marras 19, 2017 8:43 pm

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja
19.11.2017, Auburnin kartanolla

Sunnuntaipäivällisen tilalla oli huikea brunssi kartanon ruokasalissa. Lappasin ahneuksissani jälkiruokaa suoraan samalle lautaselle lämpimien viereen, sillä mieli teki kaikkea. Maistoin luvattomasti sormenpäälläni yhtä tarjolla olevista vanukkaista ja haukkasin heti perään palan suussa sulavaa rocky roadia. Tein itselleni sivupöydällä lepäävistä juomatarvikkeista mimosan ja tyytyväisyyttäni kiherrellen pyörittelin takamuksellani suureen vanhaan ruokailutuoliin mukavan kolon. Tein juuri suunnitelmaa siitä, missä järjestyksessä tuhoaisin lautaselle pinotut herkkuruuat, kun Amanda avasi suuren suunsa ja häiritsi ruokarauhaani.

”No, oliko mukavat juhlat? Näittekö mitään mehukasta?” sisko virnuili. Tämä oli epäilemättä viettänyt aikansa Mikaelin kanssa ja missannut suurimman osan tapahtumista, ainakin näkemieni alkuillan hellyydenosoitusten perusteella.
”Ainakaan kukaan ei ollut vaarassa menettää tallipaikkaansa – tai me maksavia asiakkaita – kun olin nostamassa juhlien tasoa läsnäolollani”, piikitin Amandaa. Blondi näytti tyylikkäästi kieltään ja etsi nyrpistellen jotain syötävää notkuvasta pöydästämme.
”Mutta ainakin Jonny ja Ellie taisivat sopia riitansa”, huokailin sydämen kuvat silmissäni. Nuoret olivat niin tavattoman söpöjä, mutta tyhmiä yhdessä. Amanda vain tuhahti ja heilautti kättään, selkeästi janoten uudempia juoruja.

”Ai oikein mehukasta”, Anna sanoi hiukan myöhässä, pohtien. Hän taisi kuitenkin vain esittää – näin naisen ilmeestä, että mokoma tiesi tarkkaan mitä sanoisi. ”Tietenkin. Sekä näin että tein.”
Käännyimme molemmat katsomaan serkkua, mutta tämä ryhtyi tyynesti valitsemaan ruokia lautaselleen.
”Niiin?” kärsimätön sisareni hoputti.
Anna noukki salaatin seasta haluamiaan aineksia äärimmäisen hitaasti, eikä antanut paineen häiritä. Olin varma, että nainen ronkki ruokia tahallaan. Pitkältä tuntuvan hetken päästä Anna kuitenkin nosti värikästä päätään.
”Verkulla oli paljon naisia”, Anna totesi olkiaan kohauttaen. ”Isbellä oli mies -”
”Kuka!” Amanda rääkäisi.
”Et sä sitä tunne”, totesin viileästi. Mikä oli ihan totta. Amanda tiesi Miken nimen ja ratsastustaidon, muttei varmasti tuntenut miestä. Amanda tuijotti minua silmät viiruina, varmaankin aikeenaan kaivaa vastaus ulos ennen pitkää.
”- ja” Anna jatkoi, katsoen meitä tuimasti. Ilmeisesti nyt kuului kuunnella. ”Minulla on ihan oikea tyttöystävä!”

Anna näytti onnelliselta ja ylpeältä, mutta myös pettyneeltä, kun emme olleetkaan varsinaisesti yllättyneitä. Vaivauduin kuitenkin nousemaan mukavasta ruokailupesästäni ja halaamaan serkkua.
”Onnea, olette hyvännäköinen pari!” hymyilin.
Amanda nyrpisteli, koettaen varmaan keksiä jotain hapanta sanottavaa. ”Hmmpphh. Todella tyylikästä viedä minulta valmennettava.”
”Ja millähän tavalla Lotta on sinulta viety?” huokailin.
”No on se nyt jotenkin tosi mautonta”, Amanda jatkoi sinnikkäästi.
”Onpa hyvä sitten, että olen vienyt pelkän Lotan. Ei ole sitten koko valmennusryhmä ihan turmeltunut”, Anna virnuili ja nosteli minulle kulmiaan raivostuttavan vihjailevasti. Mulkoilin Annaa, mutta pysyin tyynenä.

Luulin, että juhlajuorut oli jo käsitelty, kun Amanda yhtäkkiä aloitti kaiken uudelleen. Blondi nuolaisi lusikkansa puhtaaksi ja jähmettyi sitten ihmettelemään.
”Siis eikö niissä juhlissa muka tapahtunut mitään muuta? Niin paljon kaunista väkeä samassa tilassa.”
”Ja miksihän sinä et itse sitten nähnyt mitään?” kysyin viattomasti.
”Olin kiireinen.”
”Mmmhh.”
”No entä sinä? Olitko koko yön Verkun kanssa jos et osaa juoruilla? Tiedät yleensä kaiken.” Amanda kysyi kiusaten, jäiset silmät välähtäen ja suun kääntyessä ilkeään hymyyn.
”No mitäs luulisit. Kenen kanssa Verkku edes oli siellä..?” kysyin mukamas viattomasti, samalla aihetta vaihtaen. Olin todella utelias kuulemaan Vernerin illasta. Miehen keskusteluyritys kanssani oli mennyt minulta ohi, ja yhtäkkiä koko hetki oli ollut tiessään.
”Kai se oli Ellien kanssa”, Amanda kohautteli olkiaan.
En niellyt siskon selitystä, sillä Miken kanssa olimme ohittaneet Ellien ja Jonnyn. Vernerin oli ollut pakko löytää uutta seuraa.
”Mutta jos sua ei muka Verkku kiinnosta, niin kerropa, kenen kanssa sitten olit? Kerro kerro kerro!” Amanda aloitti. Eikä lopettaisi...
”Miken”, vastasin tyynesti. Anna oli juuri luovuttamaisillaan, sillä Amandan kiljuminen kävi hermoille. Parempi silti kertoa itse.
Amanda vain tuijotti, huuli pyöreänä ja suu auki. ”Siis... Miken?”
”Joo.”’
”Mutta... sehän on sua ainakin tosi monta vuotta nuorempi. Ja jonkun sata vuotta Ollia nuorempi!”
Tuijotimme vähän aikaa toisiamme, kunnes Amanda keksimällä keksi mistä suuttuisi. ”ISBE PERKELE! Se on mun valmennusryhmästä! Etkä sä sitä paitsi voi ottaa Mikael-nimistä!”
”Hui kauhistus sentään”, huokaisin. Kiskaisin drinkin alas ja tein heti perään uuden. Samaan aikaan Amanda koetti selitellä viimeisintä syytöstään ja miten Mikke-Mikaelit vaan menisivät helposti sekaisin – ihastuksesta ei ollut missään nimessä kyse.

Pudistelimme Annan kanssa samaan tahtiin päätä. Amanda oli kaikessa kovuudessaan hirmuisen hellyttävä ja rakkauselämässään läpinäkyvä. Kunhan vain klassisen komea ratsuttajamme ei rikkoisi siskon sydäntä.


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

5 Vs: Sokan suvun tarinoita lähetetty Ma Marras 27, 2017 8:09 pm

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja

Pe 24.11.2017, Sticking my nose to business that isn't mine

Alkutilanne Kallan Krouvissa Gabriellan, Jonathanin, Kasperin ja Thomasin kanssa

***

Armoton kiukku ei ottanut laantuakseen. Käännähdin pubin ovesta ensimmäiseen päähäni pälkähtäneeseen suuntaan ja yritin raivoisassa kävelytahdissani sulkea villakangastakkia. Takki ei pahemmin loskalta suojannut, vaan ennemminkin imi sen itseensä. Vain muutaman metrin jälkeen tunsin itseni uitetuksi koiraksi ja lakkasin suojaamasta päätä käsilläni. Kastukoon sitten, johan tässä olikin vain vähän kylmä. Minulla ei todellakaan ollut heijastimia, pipoa tai parhaita mahdollisia kävelykenkiä jaloissani, mutta kiukku kantoi askelta yllättävänkin voimakkaasti. Suurimmaksi osaksi olin vihainen itselleni, kun takaa alkoi kuulua juoksuaskelia.

”Isabella! Wait!” Thomas huusi, eikä ihmetyksekseni kuulostanut vihaiselta. Lähdin kävelemään rivakammin, nostin kauluksiani ja esitin, etten kuullut.
Pian Tommy kuitenkin juoksi minut kiinni ja koppasi takaapäin halaukseen. Komistus ei edes kuulostanut hengästyneeltä.
”Odota nyt! Where the fuck are you going?”
Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta määrätietoinen ote piti. Hetken temmottuani päätin vastata.
”Kotiin.”
”Väärä suunta, darling.”
”Eipäs -” aloitin, mutta pysähdyin ensimmäistä kertaa katsomaan ympärilleni. Harmikseni Thomas oli oikeassa, kartano oli tosiaan täysin päinvastaisessa suunnassa. Ja kaukana. ”Kyllä tätäkin kautta pääsee”, totesin itsepäisesti ja valmistauduin riuhtomaan jälleen, kun Thomas hellittikin otteensa itse. Lähdin taas kiukkuiseen marssiini ja tärisin kävellessäni. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, kuulin omien hampaideni kalinan. Kunhan pääsisin Thomasista, ottaisin nurkan takaa ensimmäisen taksin. Minun täytyisi vain ensin selvitä katu loppuun, jotta kävelynäytökseni menisi läpi.

Harmi vain, Thomas tuntui olevan yhtä tarkkanäköinen kuin veljensä, tai sitten suunnitelmani oli turhan itsestäänselvä.
”You know honey, täältä ei saa taksia noin vaan. Oon autolla”, Thomas puhui selkeä-äänisesti. Mies oli jäänyt seisomaan samaan kohtaan, missä pysäytti minut. Pysähdyin ja käännyin, yrittäen keksiä jotain nasevaa sanottavaa. Sormet yrittivät kuitenkin tippua kylmyyttään pois ja niskaan tipahteli yhä sinnikkäämpiä loskalönttejä, jotka hiipivät inhottavina puroina alaselkään asti.
”Voi paska”, sihahdin ja mietin mielessäni, että yleistyneelle kiroilulleni täytyisi tehdä jotain. Olisin vain halunnut marssia kiukkuisena kotiin asti, mutta sää taisteli tosissaan vastaan. Aloin silti salaa toivoa, että Thomas tulisi hakemaan minut tästä pisteestä – kantaisi autoonsa, ensin romanttisesti sateessa suudellen. Nuorukainen oli kuitenkin varma voitostaan ja seisoi rennosti paikallaan. Kuin vahvistaakseen ärtymystäni, mies laittoi kätensä puuskaan ja seisoi paino vain toiselle jalalle laskettuna, äärimmäisen itsevarman näköisenä. Tuijottelimme toisiamme hetken, kun holtiton tärinä teki ratkaisun puolestani. Kävelin rivakasti Tommya kohti ja vielä nopeammin miehestä ohi – oli nöyryyttävää, että jouduin itse kipittämään tämän luo.
”Sulla on parempi olla sellainen auto, että kehtaan kiivetä sen sisään”, mutisin, vaikka tällä hetkellä olisin voinut liftata kyydin jopa mopoautolta. Thomas vain hymähti ja lähti edeltä johdattamaan autolleen.
”Here”, Thomas sanoi ylpeästi, kun olimme kävelleet sateessa loputtomalta tuntuneen, ehkä korttelin pituisen matkan. Etsin automaattisesti ruminta autoa kadunvarresta ja yllätyin, kun valot välähtivät näppärännäköisen mustan Mercedeksen kohdalla. Meinasin hymähtää tyytyväisenä, mutta se ei sopinut yhteen päättäväisen kiukkuni kanssa. Seurasin Thomasia hiljaa autoon – komistus avasi minulle oven, mikä oikeastaan nosti omia kiukkutasojani entisestään. Miksi mies ei ollut vihainen? Jouduin itse vihoittelemaan kahden edestä.

Tehokas istuinlämmitin ja ylipäätään sateensuoja saivat minut ja sinnikkään kiukkuni pikkuhiljaa sulamaan. Alta paljastui melkoisesti häpeää. Kurkkuani kuristellen yritin pyytää Thomasilta anteeksi.
”Kaikki oli mun syytä. Oon tosi pahoillani.”
Käännyin vihdoin katsomaan Thomasia, joka vain istui kuskin paikalla. Käänsin toisella kädelläni tämän kasvot itseeni päin ja tarkastelin miestä.
”Kai teidän molempien kasvot on ehjiä?” kysyin huolestuneena ja tutkin hellästi sormillani kopeloiden hiusrajan, posket, silmät, nenän ja rystyset. Thomas vain hymyili salaperäisesti ja ehkä vähän surumielisesti suorittaessani tutkimustani. En löytänyt naarmuakaan.
”Miksi sä edes olet siinä? Pilasin kaiken yhdellä möläytyksellä”, huokaisin. Rintaa kuristi kuin edes ajattelin, että Thomasilla tai Jonathanilla ei kummallakaan ollut Nanan ja toistensa lisäksi juuri muuta perhettä jäljellä, ja olin ajanut nämäkin kaksi erilleen. Kellahdin nojaamaan Thomasin olkaan läpimärän tukkapehkoni kanssa ja takki alkoi haista nenääni ihan lampaalta. Olin varmasti ällöttävä siinä miestä vasten, mutta tämä ei tönäissyt minua pois. Thomas starttasi auton ja lähti pelottavan hiljaisuuden vallitessa ajamaan oikeaan suuntaan.

Kallan keskustasta oli matkaa kartanolle melkoisesti ja ikkunasta maisemia seuratessani tajusin, että itsepäisesti kävellen olisin kuollut dramaattisesti katuojaan. Laskuhumala alkoi iskeä ja olin ylipäätään asteen verran liian päissäni suoriutuakseni yhtään mistään. Yritin keksiä jotain puheenaihetta, mutta en osannut olla normaali, sillä Thomasin ystävällisyys oman mokani jälkeen tuntui erityisen pahalta ja nololta.
”Autosi on tosi kiva, en tosiaan odottanut mitään tällaista. Tähän voisi jopa tottua”, mutisin ja haudoin itseäni lämmittimiin.
Thomas hymyili, joten uskalsin jatkaa.
”Saanko soittaa sulta kyytiä aina välillä? Jos päädyn viinille?” kysyin viattomasti.
”Ainahan sä voit yrittää”, Thomas sanoi ilkikurisesti silmäänsä iskien.
”Hmmm. Siinä tapauksessa tarvitsen sun puhelinnumeron. Tiedän kyllä, ettet anna sitä ihan noin vaan”, lirkuttelin.
Thomas vilkaisi minuun oudon ihanasti, mutta jatkoi vitsillä. ”Exception proves the rule”, komistus totesi olkiaan kohauttaen.
”Anna sun puhelin niin tallennan mun numeron siihen. Voin laittaa jonkun ihanan nimen”, sanoin ja ojensin käteni. Thomas antoi puhelimensa avaten sen lukituksesta ja oikein kihersin, miten helposti se kävi. Tallensin numeroni nimellä ’Jonnyn pomo’ ja toivoin, että miehellä menisi aikaa sen etsimiseen.
”Onpa tällä vaikeaa kirjoittaa kun on niin erilainen”, valehtelin ja selasin Thomasin yhteystiedot. Sieltä se löytyi, ’Nana’. Luettelin numeron miljoonaan kertaan mielessäni ja näpytin sen äkkiä talteen omaan puhelimeeni, samalla soittaen Thomasin puhelimesta omaani. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mietin polleana, kun ojensin puhelimen leveästi hymyillen ajamiseen keskittyneelle miehelle takaisin.

***

Seuraavana päivänä, sopivan siveellisenä ajankohtana – toisin sanoen, ei keskellä yötä tai viinipäissäni hyörien – kävin viestin kimppuun. Hivenen syyllisenä poteroiduin työhuoneeni nurkkaan ja tuijottelin puhelintani kuumeisesti. Mietin, kannattaisiko viestiä edes lähettää. Todennäköisesti olin sotkeutunut asioihin jo ihan riittävästi. En kuitenkaan voinut sille mitään, että olin tottunut järjestelemään asioita – joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan. Tumpit suorina seisominen ei sopinut persoonaani.

Päätin, että vaikka veljesten Nana ei osaisikaan tekstata takaisin, tämä todennäköisesti osaisi silti lukea viestin. Hermostuneena aloitin näpyttelyni.
”Hi. I’m your grandson Jonathan’s superior from the Auburn Estate. I’m afraid I’ve messed things up and let him know of your condition. It was never my intention and it’s a long story how I even know about this. However, now the brothers are fighting and I can’t stand it nor stop it either. Just wanted to let you know, maybe you can fix this all up. I apologize for all this inconvenience. Sincerely, Isabella Sokka.”
Sinne meni, ajattelin hermostuneena. Nyt sitten vain odottelisin, milloin Jonathan iskisi kurkkuuni kiinni. Eiköhän se olisi ihan riittävä merkki viestin perillemenosta.  


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

6 11.12.2017 lähetetty Ti Joulu 12, 2017 11:54 am

Isabella S.

avatar
Tallinomistaja

Auburnin Kartanolla, maanantaina 11.12.2017

Isabella Sokka huokaisi tyytyväisenä, nousi vuoteeltaan ja kietoutui silkkiseen, sähkönsiniseen aamutakkiin. Nainen sipsutti kylmän parketin halki ja hapuili Gantin pörröisenpehmeät tossut jalkaansa.
”Mihin sä karkaat?” Thomasin karhea ääni kuului jostain lakanoiden välistä.
”Nälkä.”
Isabella piteli hoikkaa vatsaansa – nälkä vain paheni ruuan ajattelemisesta ja sitä täytyi taltuttaa jo käsivoimin. Enempi puhuminen olisi kuluttanut niitä viimeisiä kaloreita, jotka tuntuivat pitävän naisen elämässä kiinni. Lyhyen ja melko holtittoman ratsastustuokion jälkeen kaksikko oli päätynyt kartanolle, lounaan jäädessä erinäisistä syistä väliin. Thomas oli hävinnyt typerän vedon Isabellalle ja joutunut kokeilemaan ratsastusta.

Brunette sipsutti tiensä keittiöön, tossujen pitäessä kotoisan laahaavaa ääntä vaaleaa lattiaa vasten. Isabella avasi jääkaapin oven ja tuijotteli sisältöä pitkään. Nälkä oli kova, mutta oikein mitään ei tehnyt mieli. Muutakaan keksimättä nainen valitsi banaanin ja alkoi syödä sitä pahimpaan nälkäänsä. Perijätär punnitsi juuri pakkasessa lojuvien falafel-pyöryköiden tai pikaisen pastan kokkaamisen välillä, kun alakerran ovikello soi selkeänä ja mahtipontisesti.

Ensin Isabella jähmettyi ja kiukustui, miettien että kuka kehtasi. Hetken päästä nainen oli kuitenkin punninnut mielessään vähiä vaihtoehtoja ja todennut, että oven takana seisoisi varmasti avaimensa unohtanut Anna tai Amanda. Harmistuneena ja aamutakkia paremmin ylleen kiskoen Isabella lähti portaisiin juuri, kun ovikello soitti melodiansa uudelleen.

Isabella kurkisti ovisilmästä ja jähmettyi – ulkona seisoi kaksi virka-asuista poliisia. Kevyet tömähdykset takaa kertoivat Thomasin seuraavan perässä. Yläruumis paljaana, harmaat collegehousut jalassaan mies kurkkasi paikallaan seisovan Isabellan takaa ovisilmästä. Ovikello soi taas.
”Sweetie, sun pitäis avata”, Thomas totesi.
Hiljaa jupisten Isabella päätti kiskaista oven nopeasti auki. Konstaapelien tuijottaessa vähäpukeista kaksikkoa perijätär tiedosti yhtäkkiä, miten vähän tällä oli yllään. Vahinko oli kuitenkin jo sattunut.
”Tulkaa peremmälle”, tämä sanoi vaivautuneesti poliisien toivottaessa iltaa.
Thomas ja Isabella peruuttivat reilusti taemmas, jotta poliisit mahtuivat eteiseen olematta liian lähellä heitä.
”Isabella Sokka?” tummahiuksinen, kollegaansa selkeästi vanhempi miespoliisi kysyi.
”Kyllä.”
”Ja sinä olet?” tämä jatkoi Thomasia katsellen, nuoremman tehdessä pikaisia muistiinpanoja.
”Thomas Raynott, sir”, nuorukainen vastasi ilkikurisesti hymyillen.
”Ystävä”, Isabella kiirehti sanomaan, vaikka vähäiset vaatteet kertoivat varmasti omaa tarinaansa. Toden totta, molemmat poliisit katsoivat ensin kaksikkoa, sitten toisiaan ja pian nuoremman muistilehtiö rapisi kynän heiluessa vimmatusti.

Isabellaa alkoi hermostuttaa ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Olo oli hetki hetkeltä alastomampi ja punastus kohosi kasvoille.
”Miten voin auttaa?” nainen kysyi, samalla äärimmäisen ärtyneenä. Isabella oli varma, että poliisi halusikin hänen kysyvän.
”Meillä on sinulle valitettavaa kerrottavaa. Onko ok, jos herra Raynott on kuulemassa?” vanhempi konstaapeli kysyi.
Isabella vilkaisi Thomasiin ja punnitsi hetken. Toisaalta mies tiesi Isabellan äidistä jo vaikka mitä, ja nainen oli melko varma, että poliisiasia liittyisi jollakin tavalla sen samaisen akan sekoiluihin.
”Kyllä se käy”, perijätär vastasi, mutta selkeästi epäröiden.
Poliisi kuuli epäröinnin äänessä, niin kuin varmasti vierellä seisova Thomaskin, joka alkoi siirrellä painoa jalalta toiselle. Hiljaisuus jatkui. Kaikki tuntuivat odottavan, että Isabella muuttaisi mieltään.

”Se käy”, nainen toisti painokkaammin ja työnsi hermostuksen taka-alalle.
Poliisit kohauttivat olkiaan ja liikahtivat lähemmäksi.
”Meidän täytyy valitettavasti kertoa, että isäsi on menehtynyt ja epäilemme tapauksessa henkirikosta. Otamme syvästi osaa suruusi.”
Isabella jähmettyi. Nainen nielaisi ja katseli poliiseja. Puhuivatko nämä totta?
Isä? Ei... äiti?” brunette sai sanotuksi.
Muistilehtiö rapisi.
Isabella punastui sanojensa vaikutuksesta, mutta jatkoi. ”Milloin? Mitä on tapahtunut?”
”Hänet löydettiin kuolleena noin tunti sitten. Isäsi on puukotettu ja tutkimme tapausta tällä hetkellä tappona.”
Isabella hämmentyi entisestään ja vilkuili pelokkain silmin Thomasiin. Asia oli paljon, paljon vakavampi, kuin mitä perijätär oli luullut.
”Meidän täytyisi kuulustella sinua tarkemmin, niin kuin ymmärrät. Heti kun tuntuu siltä”, poliisi katsoi Isabellaa suoraan silmiin, etsi sieltä jotain. ”Osasitko odottaa tätä?”
”En”, Isabella vastasi. Ääni värisi ja kuulosti vieraalta. Se oli hiljaisempi kuin yleensä, voima oli kadonnut.

Poliisi ei lopettanut kyselyään, mutta katseli pienikokoista naista lempeästi.
”Meidän täytyisi tavoittaa vielä sisaresi. Ja Kirsi Valkonen. Osaisitko auttaa?”
”Kirsi? Kuka?” brunette hämmästeli ja maisteli nimeä suussaan.
”Isäsi avovaimo”, poliisi vastasi välinpitämättömästi. Silmien tarkkaavaisuus ei hellittänyt.
”Ai.” Niin, äitipuoli, Isabella ajatteli. Hän ei ollut tavannut naista montaakaan kertaa elämässään.
”Voisin itse kertoa Amandalle, jos sopii. Tai ainakin olla läsnä”, Isabella sanoi yhtäkkiä. Äänessä oli taas voimaa – sisko ei ottaisi tätä hyvin. Ei varmasti.
”Koska tapasit isäsi viimeksi?” lehtiöön raapustava, komea ja kolmenkymppiseltä vaikuttava poliisimies kysyi avaten suunsa ensimmäistä kertaa.
”Siitä on kauan aikaa... hmmm, oliskohan...”, Isabella aloitti. Nainen koetti muistaa jonkin tilanteen ja sijoittaa sen johonkin vuoteen. Aikaa oli kulunut.

Miettiessään Isabella kuitenkin tajusi, että poliisit eivät todellakaan kyselleet lämpimikseen. Isä oli joutunut rikoksen uhriksi. Poliisit eivät olleet täällä tuomassa ainoastaan suruviestiä. Hiki kohosi aivan yllättäen ja posket punehtuivat.
”Joudun vastaamaan kaikkeen uudelleen, enkö joudukin? Virallisessa kuulustelussa”, perijätär kysyi yllättäen, niin tarkkaavaisena että poliisit katsoivat tätä hämmentyneenä.
”Kyllä.”
”No sitten. Hoidetaan se pois alta heti. En tarvitse suruaikaa, voit kirjoittaa sen ylös”, nainen sanoi loukkaantuneena. Lehtiö oli hiljaa, rapisi vasta viiveellä.
”Amandalle täytyy kertoa. Sitten tulen kuulusteluun. Puen vain ensin päälleni”, Isabella jatkoi, ottaen ohjat omiin käsiinsä. Nainen ei jäänyt odottelemaan hyväksyntää, vaan kipitti vauhdilla yläkertaan ja pukeutui ripeästi farkkuihin ja neuleeseen.

Tunnelma oli vaivautunut perijättären palatessa eteiseen. Kukaan ei ollut liikkunut ja poliisit tuijottelivat vakavanoloista Thomasia. Isabellaa arvelutti, olivatko nämä kysyneet mieheltä jotain.
”Tätä tietä”, Isabella sanoi – kuiskaten ohimennessään Thomasille pikaisen anteeksipyynnön.
Kummastuneet poliisit seurasivat Isabellaa kartanon varsinaiseen aulaan. Perijätär meni portaiden alle, avasi seinäpaneelin ja naksautti sen takaa esiin tulleen kaapin auki yleisavaimellaan. Pienessä kaapissa oli useita rivejä avaimia. Brunette valikoi joukosta yhden ja johdatti sitten poliisit aulan halki. Juuri kaivamallaan avaimella tämä avasi Amandan tilojen oven.
”Amanda! Minulla on tärkeää asiaa!” perijätär huusi eteisessä. Hätä kuulsi äänestä, mutta se kantoi pitkälle.

Pian Amandan keveät askeleet tömisivät portaissa, heleä ja kysyvä huudahdus oli kiukkuinen.
Isabella ei antanut sen häiritä. Juuri nyt vanhempi siskoksista halusi vain järjestää tämän typerän välikohtauksen pois heidän elämästään. Hän ei kuitenkaan voinut mitään kuristavalle tunteelle, että nyt elettiin lopun alkua.
Vaimeat äänet kuuluivat taustalta, poliisit puhuivat Amandalle. Isabella ei keskittynyt, vaan ajatteli seurauksia. Ties mitä kaikkea poliisitutkinnassa kaivettaisiin esille – menneisyys saavuttaisi heidät viimein. Kuristus koveni, pakokauhu syveni. Pian huonetta halkoi korviavihlova kiljahdus. Isabella käänsi katseensa hitaasti portaikkoon. Sisko oli pyörtynyt.


_________________
Tammataistelijat Erelas, Vilanna, Austria, Mirameir  ja Duchess <3
http://sunnuntai.esy.es/auburn

Sponsored content


Takaisin alkuun  Viesti [Sivu 1 / 1]

Lähetä uusi viesti  Vastaa viestiin

Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa